Poika pudisti päätään ja vastasi matalalla äänellä: "Minua pahoin pelottaa, että hän ei viivy siellä yötä. Hänellä on ripeät hevoset. Minä luulen että hän jatkaa matkaa. Hän aina matkustaa nopeasti. Ja sinä tiedät, että nyt…"
Minä nyökäytin päätäni, sillä minä ymmärsin hyvin.
Catherine oli heittäytynyt tuolille. Käsivartensa olivat hervottomina pöydällä, ja kasvonsa niiden peitossa. Vaan hän lie kuullut jotakin puheestamme tai oli hänelle juolahtanut mieleen joku uusi ajatus, sillä äkkiä hän syöksyi pystyyn. Hänen kasvonsa värähtelivät, ja koko ruumiinsa näytti jäykistyneen, kun hän väänteli aivan kuin tuskissa. "Minä en voi kestää tätä!" huuti hän pelottavalla äänellä. "Eikö ole ketään, joka voisi jotakin tehdä? Minä menen hänen luokseen! Minä ilmoitan hänelle, että minä luovun Pavannesista! Minä teen, mitä hän vain tahtoo, kunhan hän vaan säästää Louisin!" — Croisette lähti itkien huoneesta. Oli kamalaa nähdä tuota tyttöraukkaa tuskissaan. Mahdoton oli saada häntä tyyntymään! Jokainen meistä tiesi todeksi kirjeen kauhistuttavan tarkoituksen, sen salatun uhkauksen. Kansallinen sota ja uskonvimma sekä niin kuin minä arvelen, italialainen ajatustapa olivat tehneet meidän maamme miehistä petoeläimiä. Paljon kauheampia hirmutöitä tehtiin kuin tämä, jolla nyt Bezers uhkasi — vaikka ottaisi hänen sanansa ihan kirjaimen mukaankin — paljon kauheampia tekoja oli kärsittävä. Vaan pirullisessa tarkkanäköisyydessä, jolla hän oli ajatellut kostonsa tälle avuttomalle, rakastuneelle naiselle, siinä ei luullakseni ollut Bezersin vertaista ketään. Silloin käy perhosen huonosti, kun kissa on hänet käpälällään silpassut maahan. Totisesti käy huonosti!
Rouva Claude nousi ja sulki tytön syliinsä, antaen minulle merkin poistumaan. Minä lähdin ulos, kulin ryhmissä seisoskelevien pelästyneiden palvelijain ohi ja menin penkereelle. Minusta tuntui kuin siellä vain voisin hengittää vapaasti. Siellä tapasin Marien ja Croisetten. Kumpikin oli ääneti ja vakavana, heidän silmissään näin kyynelten jälkiä. Katseemme kohtasi, ja ne puhuivat samaa kieltä.
Jokainen meistä yhtä aikaa sanoi: "Milloin?" Ja he molemmat katsoivat minuun ja odottivat minun vastaustani.
Tämä sai minut vähän tarkemmin ajattelemaan asiaa, ja minä sen vuoksi olin jonkun aikaa ääneti ennen kuin vastasin. "Huomenna aamulla varhain", sanoin sitten varmalla äänellä. "Nyt on jo ilta. Me tarvitsemme rahaa, ja kaikki hevoset ovat poissa. Siihen menee tunti kuin ne saamme. Yöllä voisimme ehkä päästä Cahorsiin. Vaan on parasta kiiruhtaa maltilla, niinkuin tiedätte, ja sen vuoksi lähdemme vasta huomenna, varhain aamulla."
He nyökäyttivät päätään myöntymykseksi.
Tämä oli suuri yritys, joka meillä oli aikeissa. Ei ollut sen vähempi asia mielessä, kuin tähteä Parisiin — tuntemattomaan kaupunkiin, joka oli niin kaukana vuorten takana — tapaamaan herra de Pavannesta ja varoittamaan häntä. Siitä syntyy kilpa-ajo meidän ja vidamen välillä, kilpailu, josta riippui Kitin rakastetun henki. Jos me onnistuisimme pääsemään Parisiin ennen vidamea tai edes vuorokauden kuluessa siitä kun hän oli sinne saapunut, niin me aivan varmaan ehtisimme silloin hyvään aikaan varoittaaksemme Pavannesta. Meidän ensimmäinen ajatuksemme oli ollut koota niin paljo väkeä kuin suinkin ja hyökätä Bezersin kimppuun ja tappaa hänet, missä vain hänet kohtaisimme. Vaan palvelijat, jotka vicomte oli jättänyt, eivät olleet mitään sankareita, sillä ajat olivat rauhaisat, mehän elimme hyvässä sovussa naapureittemme kanssa. Bezersin miehet sitä vastoin olivat julmia sveitsiläisiä sotureita — rengit samallaisia kuin isäntänsä. Me sen vuoksi tulimme siihen päätökseen, että oli parasta huomauttaa Pavannesta, ja jos tarve vaati, olla hänen apunaan.
Me tosin olisimme voineet hänelle lähettää sanan. Vaan meidän palvelijamme — poikkeuksena Gil, vaan hän oli taas liian vanha — eivät tunteneet Parisia. Emmekä me taas uskaltaneet uskoa heille niin tärkeää tehtävää. Tietysti me ajattelimme Pavannesin kuririakin. Vaan hän oli Rochellesta eikä tuntenut vähintäkään pääkaupunkia. Meillä ei siis ollut mitään muuta keinoa kuin lähteä itse.
Vaan keveällä sydämmellä emme suinkaan ajatelleet tätä matkaa. Parisi meistä kaikista tuntui pelottavalta hirviöltä. Hovin loisto meitä enemmän pelotti kuin houkutteli. Me tunsimme kaikkea sitä kauhua ulkomaailmaa vastaan, jonka maaseutuelämä synnyttää, ja nuorukaisille omituista pelkoa, ettei osaa olla niinkuin muut. Tämä oli samalla suuri ja vaarallinen retki, johon nyt valmistausimme. Ja me vapisimme. Jos me olisimme tienneet tarkemmin — varsinkin mitä tulevaisuus toi mukanaan — niin olisi meitä vapisuttanut vielä enemmän.