Hymyillen minä nyökäytin päätäni, uskoen ymmärtäväni. Vaan samalla minä ajatuksissani tein pienen ehdon. Pavannes ei ollut mikään tomppeli, ja vidamen nimi — vaan sittenpähän saan nähdä. Minulla oli paljon enemmän hänelle sanottavaa kuin rouva voi aavistaakaan. Hän selitti minulle hyvin selvään miten minä tulen joelle, selitti paikan, jossa oli veneitä, ja iski mieleeni talon nimen, jossa tapaan Pavannesin.
"Ja nyt luulen sanoneeni kaikki", lopetti hän.
"Vaan minä en vielä ole saanut kaikkea, mitä tarvitsen: miekkaa."
Hän seurasi minun katsettani, ponnahti ja purskahti nauramaan — vähän omituisesti. Vaan hän toi aseen. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja joutukaa. Elkää mainitko minusta mitään Pavannesille. Elkääkä näyttäkö valkeita nauhojanne, kun palaatte takaisin. Siinä kaikki mitä minulla on lisättävää. Ja nyt onnea matkalle!" Hän ojensi kätensä minulle suudeltavakseni. "Onnea matkalle, vaeltava ritarini, onnea vain — ja tulkaa pian luokseni."
Hän hymyili niin viehättävästi, kun hän lausui nämät viimeiset sanat, ja sama hymy huulillaan hän seisoi portaitten ylimmällä asteella lamppu kädessä ja neuvoi minulle miten minun oli avattava reikeli. Ja minä ovea avatessani loin silmäyksen sinne ylös tuohon kauniiseen olentoon, joka seisoi siellä nojallaan, hänen loistaviin silmiinsä ja hienohipeäiseen ojennettuun käteen. Sitten minä syöksyin pimeään ja kiiruhdin pois.
Mielialani oli hyvin kummallinen. Muutamia minuuttia sitten olin seisonut Pavannesin portilla, pitkän matkamme päämaalin ääressä, ihan onnistumaisillani. Minä olin ollut lähellä saada tehtäväni suoritetuksi. Minulla oli ollut kädessäni menestyksen malja ja — menettänyt sen. Nyt oli taistelu taisteltava alusta alkaen, minun oli taas katsottava vaaraa silmästä silmään. Olisi ollut aivan toista, jos minä olisin tuntenut pettymyksen katkeruutta, jos olisin ollut epätoivoinen.
Vaan nyt oli aivan toisin. Ei koskaan sydämmeni ollut sykkinyt kovemmin ylpeydestä kuin nyt kiiruhtaessani katuja, huolellisesti välttäen kaikkia väkijoukkoja, joita oli siellä täällä, ja koko huomioni oli kiinnitettynä ainoastaan omaan kulkuuni. En ole sittemmin koskaan tuntenut mitään riemun, rakkauden tai sodan hetkenä sellaista iloa, sellaista tarmoa ja sitä rohkeutta, joka nyt täytti sieluni. Lakissani oli minulla nyt ensi kerran naisen laittamat merkit, ja hänen äänensä soi vielä korvissani kuin soitto. Minulla oli taikasormus sormessani, loihtukapine käsivarressani. Miekka riippui kupeellani. Ympärilläni levisi salaperäinen kaupunki, joka oli täynnä vaaroja ja mitä rikkaimpia ja kauniimpia mahdollisuuksia. Taikojen kaupunki, josta olin lukenut satukirjoissani, ja jonka läpi nämät noitalahjat ja oikea käteni ovat kulettavat minut turvallisesti. Minä en kaivannut edes veljeäni enkä ollut alakuloinen eron vuoksi. Minä olin vanhin. Oli aivan kohtuullista, että yrityksen huipputehtävä tuli minun osalleni. Ja mihin voikaan tämä johtaa? Minä olin jo näkevinäni itseni Ranskan herttuana — minä pidin käskysauvaa kädessäni.
Vaan näissä lapsellisissa haaveissani en kuitenkaan unhottanut tehtävääni. Minä pidin silmäni auki ja huomasin, että nyt näinä viime hetkinä ihmisliike pimeillä kaduilla oli lisääntynyt melkoisesti. Oli hyvin kummallista kun nämät ihmiset, milloin yksittäin milloin joukoissa, hiipivät niin hiljaa. Minä en kuullut minkäänlaista toraa, en tappelua, en laulua. Ja jos oli liian myöhäistä tällaiseen, niin mitä varten oli näin paljo ihmisiä liikkeellä? Minä huomasin, että ainakin suurimmalla osalla heistä oli samallaiset merkit kuin minulla, ja kaikki olivat niin asiannäköisiä aivan kuin olisivat menneet johonkin kokoukseen.
Minä en ollut niinkään tyhmä, vaikka olin nuori ja vaikka en ollutkaan niin sukkela käsittämään kuin Croisette. Viittaukset, joita niin monen suusta oli päässyt, eivät olleet menneet tuuleen minulta. "Tänä yönä on enemmän ihmisiä liikkeellä kuin voitte aavistaakaan", oli rouva d'O sanonut. Ja kun minulla oli silmät ja korvat, niin minä uskoinkin sen täydellisesti. Jotakin oli tekeillä. Jotakin tapahtuu Parisissa ennen kuin aurinko koittaa. Vaan mitä, sitä minä ihmettelin. Oliko mahdollista, että joku melske oli uhkaamassa. Siinä tapauksessa minä olin kuninkaan palveluksessa ja kaikki oli hyvin. Minä kahdeksantoistavuotiaana saisin ehkä olla mukana historiallisessa tapahtumassa! Vai oliko tämä ehkä vain joku suurempi riita kahden aatelispuolueen välillä? Minä olin kuullut puhuttavan, että sellaista tapahtui joskus Parisissa. Siinä tapauksessa en tiennyt, mitä voisin tehdä. Minun täytyy antaa tapausten johtaa.
Minä uskoin, että mitään muuta ei ollutkaan kysymyksessä. Se on totta, vaikka se voi näyttää tarvitsevan selitystä. Minä tähän asti olin nähnyt ainoastaan laimeita uskonsotia tasaväkisten puolueitten kesken Quercyssä, jossa katolilaisten ja hugenottien välillä tehty rauha oli ollut mieluinen kaikille, lukuun ottamatta muutamia harvoja. Minä sen vuoksi en voinut ollenkaan kuvailla Parisin asukasten uskonvimmaa enkä voinut ajatella siis vaikuttimia, jotka tekivät mahdolliseksi sen, mikä oli tapahtuva — oli tapahtuva Parisissa ennen päivänkoittoa yhtä varmasti kuin aurinko oli nouseva! Minä tiesin, että hngenottiaatelisia oli miehissä saapunut Parisiin, vaan minulle ei johtunut mieleen, että näitä jalosukuisia uhkaisi joku vaara koko joukkoa. Heitä oli paljo ja vaikuttavia miehiä, ja olivat, niin kuin kerrottiin, kuninkaan suuressa suosiossa.