"Hän tuli sänkyä kohden, niin kuin muistat, Anne", jatkoi Croisette. "Sinä makasit laitimmaisena. Hän ei erottanut sinua tarkoin ja luuli sisarekseen. Ja silloin minä syöksyin ylös."
"Minä muistan, että sinä niin teit!" huudahdin minä kiihkeästi. Minä olin unhottanut tämän ikävän tapauksen. "Sinä olit säikähyttää hänet kuoliaaksi. Minä en lainkaan voinut ymmärtää, mikä sinulla oli. — Minkä vuoksi sillä tavoin teit?"
"Pelastaakseni sinun henkesi, Anne", vastasi hän juhlallisesti, "ja estääkseni häntä tekemästä rikosta, suunnatonta, luonnotonta rikosta. Hän oli tullut takaisin — tuskin hirveän sanoa — murhaamaan sisarensa. Sinä hämmästyt! Sinä et ehkä tahdo minua uskoa. Kuulustaakinhan se kovin kauhealta. Vaan minä näin paremmin kuin sinä. Hän seisoi sinun ja kynttilän välillä. Minä näin kun hän kohotti puukon! Minä näin hänen häijyt kasvonsa! Jos minä en olisi säikäyttänyt häntä, niin hän olisi iskenyt puukon sinuun. Häneltä putosi puukko lattialle. Minä otin sen. Kas tässä se on."
Minä silmäsin puukkoa, ja vavisten käännin katseeni siitä. "Minkä vuoksi", mutisin, "minkä vuoksi hän niin teki?"
"Niin kuin tiedät hän ei onnistunut saamaan sisartaan Pavannesin taloon, jossa hänen olisi ollut helppo murhata hänet. Bezers tunsi rouva d'On, ja esti hänet siitä. Silloin tuo pirullinen nainen hiipi takaisin, ajatellen, että yleisen murhaamisen aikana ei huomata hänen rikostaan, että sitä ei koskaan tutkittaisi, ja että Mirepoix olisi ääneti."
Minä en sanonut mitään. Olin joutunut niin hämmästyksiini, että en saanut sanaa suustani. Ja kuitenkin minä uskoin mitä olin kuullut. Kun minä ajatuksissani muistelin, mitä oli tapahtunut, niin huomasin, että koko joukko seikkoja, jotka minä olin jättänyt huomaamatta, ja tapausten niin joutuisasti vaihtuessa unhottanutkin, vakuutti tämän todeksi. Herra de Pavannes — se toinen herra de Pavannes — oli ollut oikeassa kälyään arvostellessa. Oliko tuo nainen siis huonompi kuin Bezers? Tuhat kertaa huonompi. Sillä uskottomuus on aina huonompaa kuin väkivalta, käärmeen säälimätön viekkaus pahempaa kuin suden raivo.
"Kun minä", lisäsi Croisette hiljaa, "huomasin, että sinä olit kadonnut hänen kanssaan, niin luulin minä, että en saa sinua enään koskaan nähdä. Minä pidin sinua menneenä miehenä. Onnellisin hetki elämässäni oli, kun sain taas sinut nähdä."
"Croisette", kuiskasin minä rukoilevasti poskieni hehkuessa, "ei puhuta enään koskaan tuosta naisesta." Emmekä puhuneetkaan hänestä moneen vuoteen. Vaan miten omituinen onkaan elämä! Hän ja tuo alhainen mies, johon hänen kohtalonsa näytti yhdistetyn, kulkivat mustaa polkuaan juuri silloin kun se oli mustimmillaan meidän tiemme poikki. He joutuivat, törmäsivät yhteen meidän kanssamme, ja vaikka me olimme vain vieraita poikia, niin me saatoimme heille perikadon. Minä olen usein tehnyt itselleni kysymyksen, miten minun olisi käynyt, jos olisin sattunut hänen kanssaan yhteen varemmin ja rauhallisempina aikoina — kun hän oli kauneutensa huipulla, eikä minulla ole ollut kuin yksi vastaus. Minä olisin katkerasti katunut. Toivokaamme, ettei tuollaisia miehiä ja naisia enään ole olemassa. Ne kukoistivat ainoastaan näinä sotien ja hajaannusten onnettomina aikoina, vaan katosivat sen ajan kanssa, aivan kuin taistelutantereen hirvittävät yölepakot.
Vaan palatkaamme matkaamme. Auringon paistaessa kirkkaasti ei voinut muuta kuin tuta itsensä iloiseksi ja toivoa hyvää. Pahin koettelemukseni tuli aina auringon laskiessa. Sillä silloin — me ratsastimme tavallisesti myöhään illalla — Louis tuli minun vierelleni ratsaastamaan puhellakseen rakastetustaan. Ja miten hän hänestä puheli! Miten tahansa asioita hän käski minun sanoa! Hän muisteli entisiä onnellisia päiviä, kun me olimme suruttomia lapsia laskien leikkiä, nauraen ja kujeillen. Ja kyynelten vieriessä poskilleni, en voinut olla ihmettelemättä, miten Louis voi puhella hänestä niin tyyneellä äänellä, jossa ei ilmestynyt mitään kapinoimista kohtaloa, ei mitään napinaa kaitselemusta vastaan. Miten hän voi tehdä Kitille suunnitelmia ja ajatella hänet yksin jääneenä!
Nyt minä sen ymmärrän. Hän oli vielä kauhean vaikutuksen alaisena, jonka oli synnyttänyt ystävien murha. Hän oli vielä osaksi huumauksissaan. Kuolema hänestä näytti luonnolliselta ja tutulta, hän katseli sitä samoilla silmillä kuin se, joka on nähnyt toveriensa ja liittolaistensa kuolevan valmistuksetta. Kuolema hänestä oli ruvennut tuntumaan tavalliselta, elämä poikkeukselta, aivan niin kuin tuntuu lapsesta, joka ensi kerran näkee ruumiin.