"On tehnyt monta uhrausta teidän pyynnöstänne, sire", lausui toinen merkitsevästi. "Ja haudannut vääryyksiä, tai luuloteltuja vääryyksiä, jotka ovat yhteydessä juuri tämän asian kanssa. Tämä mies on harjottanut häntä kohtaan mitä törkeintä oikeudenloukkausta, ja herra kreivin nimessä minä pyydän, niin, minä vaadin, että hänet on heti vangittava ja pidätettävä vastaamaan siitä."

"Olen valmis vastaamaan siitä nyt heti!" sanoin minä pontevasti, tähystellen kasvoista kasvoihin myötätuntoa etsien, mutta löytämättä sitä mistään, lukuunottamatta herra de la Noüeta, joka näytti katselevan minua vakavan hyväksyvästi, "Joko Turennen kreiville tai sille henkilölle, jonka hän määrää edustajakseen."

"Riittää!" huusi Henrik, kohottaen kätensä ja puhuen tuolla käskevällä ylemmyydellä, jonka hän niin hyvin osasi panna esiintymiseensä. "Mitä teihin tulee, herra d'Aremburg, niin kiitän teitä. Turenne on onnellinen omistaessaan sellaisen ystävän. Mutta tämä herra tuli luokseni omasta vapaasta tahdostaan, enkä katso soveltuvan kunniani vaatimuksiin pidättää häntä ilman varotusta. Annan hänelle tunnin aikaa poistua läheisyydestäni. Jos hänet tavataan tämän ajan kuluttua", jatkoi hän juhlallisesti, "niin vastatkoon itse kohtalostaan. Herrat, olemme jo viipyneet liian kauan. Käykäämme eteenpäin."

Katsoin häneen hänen tätä lausuessaan, koettaen löytää sanoja millä vielä viimeisen kerran vetoaisin häneen. Mutta en niitä löytänyt; ja kun hän pyysi minua astumaan syrjään, tottelin koneellisesti, jääden seisomaan paljastetuin päin auringonpaisteeseen joukkueen ratsastaessa ohitse. Jotkut katsoivat taaksensa uteliaasti kuten mieheen, josta olivat kuulleet jotain kerrottavan, toiset taasen iva huulillaan ja muutamat synkin, uhkaavin silmäyksin. Kun kaikki olivat menneet ja heitä seuraavat palvelijatkin kadonneet näkyvistä ja minä jäin ammolla suin heidän jälkeensä katsellen rahvaan uteliaitten silmäysten esineeksi, käännyin ympäri ja mennen hevoseni luo irrotin sen, katkeran pettymyksen tunne sydämessäni.

Suunnitelma, jonka neiti oli esittänyt ja minä hyväksynyt St. Gaultierin luona olevassa metsässä — kun meistä tuntui että meidän pitkän poissaolomme ja huhuna tietoomme tulleitten suurten tapahtumien oli täytynyt muuttaa maailma ja aukaista meille paluutie — tuo suunnitelma oli rauennut täydellisesti tyhjiin. Kaikki oli niinkuin ennenkin; mahtavat olivat yhä mahtavia ja ystävyys pelon kahlehtimana. Oli selvää, että olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme noudattaneet nöyrempää menettelytapaa ja totellen saamiamme varotuksia odottaneet Navarran kuninkaan sopivaksi katsomaa hetkeä tahi Rosnyn viipyvää huomiota. Silloin en olisi ollut, niinkuin nyt, välittömässä vaarassa, eikä minun olisi myöskään tarvinnut tuntea eron tuskallisuutta, eron, joka silminnähtävästi uhkasi tulla pysyväksi. Neiti oli turvassa, ja siinä oli kyllä jo paljon, mutta minun täytyi pitkän palvelusajan ja lyhyen onnen jälkeen käydä yksikseni, ainoastaan muistot viihdykkeenäni.

Tästä arvottomasta hervottomuudesta — joka oli yhtä itsekäs kuin hyödytönkin — herätti minut Simon Fleix'n ääni, saaden ajatukseni liikkeelle ja muistuttaen minulle, että kallis aika kului hukkaan seisoessani toimettomana. Päästäkseni luokseni hän oli tunkeutunut uteliaan rahvaan keskitse ja hänen kasvonsa punottivat. Hän nykäisi minua hihasta, luoden ympärillä oleviin palvelijoihin vihan ja pelon sekaisia silmäyksiä.

"Mokomatkin, pitävätkö he teitä nuorallatanssijana?" mutisi hän korvaani. "Nouskaa hevosen selkään ja tulkaa. Ei ole varaa hukata silmänräpäystäkään."

"Jätitkö hänet rouva Catherinen luokse?" kysyin minä.

"Tietysti", vastasi hän kärsimättömänä. "Älkää huolehtiko hänestä. Pelastakaa itsenne, herra de Marsac. Siitä on nyt tällä hetkellä kysymys."

Koneenomaisesti nousin ratsaille ja tunsin rohkeuteni palaavan kun hevonen lähti liikkeelle allani. Lasketin joukon läpi ja pitemmälti ajattelematta ohjasin samalle tielle, jota olimme tulleetkin. Mutta noin sata kyynärää ratsastettuamme pysäytin hevoseni. "Tunnin etumatka on lyhyt", virkoin minä. "Minne menemme?"