Ja kumminkaan ei Pariisi kukistunut.
Kun herra d'Agen vähää ennen puoltayötä palasi, tapasi hän minut vielä ikkunan ääressä istumassa pimeässä huoneessa. Kuulin hänen jyrkästi käskevän tuoda kynttilöitä, ja oivaltaen hänen äänensävystään että jotakin oli hullusti, nousin ja menin häntä vastaan. Hän seisoi hetken aikaa hiljaa, pieniä viiksiään punoen, ja puhkesi sitten intohimoiseen sanaryöppyyn, josta pian ymmärsin niin paljon, että herra de Rambouillet kieltäytyi minua auttamasta.
"No niin", virkoin minä, tuntien osanottoa nuoren miehen huolestuneisuutta ja neuvottomuutta kohtaan, "ehkä hän on oikeassa.
"Hän antaa tämän vastauksen katsoen siihen, että te tulitte tänä iltana", vastasi ystäväni, posket häpeästä punottavina, "ja sanoo että jos hän ryhtyisi teitä tukemaan tämän jälkeen, johtaisi se vain varmaan nöyryytykseen. Minä en päästänyt häntä helpolla, sen vakuutan", jatkoi d'Agen, "mutta se ei auttanut mitään. Hän sanoi olevansa suosiollinen teitä kohtaan ja haluavansa auttaa teitä panemalla jotain alttiiksikin, mutta jos hän tekisi sen näissä olosuhteissa, vahingoittaisi hän sillä vain itseänsä."
"Vielä on jälellä Crillon", sanoin minä niin iloisesti kuin saatoin.
"Suokoon taivas, että hän olisi siellä varhain! Sanoiko herra de
Rambouillet mitään muuta?"
"Ainoastaan sen, että ainoa pelastumisen mahdollisuus teille olisi paeta niin pian ja salaisesti kuin mahdollista."
"Hän piti siis asemaani toivottomana?"
Ystäväni nyökkäsi, ja ollen yhtä huolissaan minun tähteni kuin häpeissään omasta puolestaan, osotti niin syvää myötätuntoa, etten voinut tehdä muuta kuin lohduttaa häntä, mikä onnistui vasta sitten kun käänsin puheen rouva de Bruhliin. Vietimme lyhyen yön yhdessä, samassa huoneessa ja samassa vuoteessa, käyttäen enemmän aikaa puhelemiseen kuin nukkumiseen — puhellen rouva de Bruhlista ja neiti de la Virestä, kukkulan laella olevasta linnasta ja metsäleiristä, sanalla sanoen kaikista entisistä, mutta sangen vähän tulevaisuudesta. Kohta aamunkoiton jälkeen Simon, joka oli nukkunut makuulavalla kynnyksen edessä, herätti minut katkonaisesta unesta, johon juuri olin vaipunut, ja muutamia minuutteja myöhemmin seisoin puettuna ja aseissa, valmiina koettamaan viimeistä mahdollisuutta mikä minulla oli jälellä.
Herra d'Agen oli pukeutunut yhtä rintaa kanssani, enkä minä ollut puhunut mitään. Mutta kun hän otti hattunsa, osottaen selvästi että hän aikoi lähteä mukaani, panin minä vastaan. "Ei", sanoin minä, "te ette voi paljon hyödyttää minua, mutta sensijaan voitte aiheuttaa itsellenne paljon harmia."
"Te ette saa mennä ilman yhtään ystävää", sanoi hän kiivaasti.