"No, no!" virkoin minä. "Onhan minulla Simon."
Mutta kun käännyin puhuttelemaan Simonia, olikin hän mennyt. Harvat miehet ovat urhoollisimmillaan aamun ensi hetkillä, eikä minua senvuoksi hämmästyttänyt että pojan rohkeus oli pettänyt. Tuo uskottomuus kuitenkin vain vahvisti päätöstäni, etten vahingoittaisi herra d'Agenia, vaikkakin kului kotvan aikaa ennenkuin sain hänet vakuutetuksi siitä että olin tosissani ja että tahdoin mennä ulos yksinäni tahi muuten en ollenkaan. Hänen täytyi lopulta tyytyä lainaamaan minulle rintahaarniskansa, jonka ilomielin puin ylleni, otaksuen hyvinkin todennäköiseksi, että kimppuuni voitaisiin käydä ennenkuin ehdin linnaan. Sitten, kellon ollessa noin seitsemän, erosin hänestä monin syleilyin ja ystävällisin sanoin ja menin kadulle miekka levättäni alla.
Illan juhlimisesta uneliaana kaupunki lepäsi hiljaisena ja rauhallisena. Aamu oli pilvinen ja lämmin. Liput, jotka eilen olivat tarjonneet niin iloisen näyn, riippuivat rentoina tankojaan pitkin tai heilahtelivat veltosti ja jäivät sitten taas liikkumattomiksi. Kuljin verkalleen niiden alitse tähystellen tarkasti kaikille tahoille; mutta kaduilla ei ollut montakaan ihmistä liikkeellä, ja minä saavuin linnaan ilman vastuksia. Siellä oli jo hiukan elämää: upseereja, jotka kulkivat ulos ja sisään, hovilaisia, joitten virkansa vuoksi täytyi olla läsnä, ja kerjäläisiä, jotka seuraa etsien olivat yön aikana kerääntyneet tänne. Näitten keskellä tunsin äkkiä suureksi kummastuksekseni Simon Fleix'n taluttamassa hevostani edestakaisin. Minut nähdessään hän antoi sen erään pojan huostaan ja tuli puhuttelemaan minua punottavin kasvoin, mutisten että neljästä jalasta oli enemmän turvaa kuin kahdesta. En puhunut hänelle paljoa, sillä sydämeni oli täysi ja ajatuksiani askarrutti vastaanottohuone ja se mitä siellä sanoisin; nyökkäsin hänelle vain ystävällisesti, ja hän astui taakseni, kun vartijat pysähdyttivät minut. Vastasin heille hakevani herra de Crillonia, ja päästen siten menemään lähdin seuraamaan erästä kolmimiehistä joukkuetta, joka näytti olevan samalla asialla kuin minäkin.
Yksi näistä oli jakobiinimunkki, jonka musta ja valkea puku muistutti minulle isä Antoinea ja sai kylmät väreet käymään sydämessäni. Toisen, jonka katsetta kartoin, tunsin herra de la Guesleksi, kuninkaan asianajajaksi. Kolmas oli minulle tuntematon. Päästyään de la Gueslen mukana-olon nojalla pysähdyttämättä sivuuttamaan päävartiat, seurue jatkoi kulkuaan pitkän käytäväsokkelon läpi puhellen keskenään matalalla äänellä, ja pysytellen heidän kintereillään kasvot taitavasti peitettyinä pääsin minä tällä tavoin aina odotushuoneeseen asti, jonka tapasin melkein tyhjänä. Täällä kysyin ovenvartialta Crillonia, saaden kauhistuksekseni kuulla ettei hän ollut saapuvilla.
Tämä isku, joka vähällä oli tyrmistyttää minut, avasi silmäni näkemään asemani täperyyden; ainoastaan hetken varhaisuus ja läsnäolevien harvalukuisuus turvasivat sen toistaiseksi. Millä hetkellä hyvänsä saatettiin tuntea minut ja ruveta kyselemään taikka tiedustaa nimeäni, samalla kuin kuninkaan yksityishuoneen vartioidut ovet estivät minua pääsemästä hänen puheilleen yhtä hyvin kuin jos olisin ollut Pariisissa taikka sadan penikulman päässä. Koettaen parhaani mukaan salata sitä masennusta ja levottomuutta, joka tämän asianlaidan minulle selvitessä valtasi mieleni, menin ikkunan luokse, ja kätkeäkseni kasvoni muilta sekä saadakseni samalla aikaa koota ajatuksiani, olin katselevinani siitä ulos.
Minulta ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta mitään siitä, mitä huoneessa tapahtui. Panin merkille kaikki seikat ja henkilöt, vaikkakin kaikki ajatukseni kohdistuivat siihen, kuinka päästä kuninkaan puheille. Parranajaja tuli huoneesta hopeamaljaa kantaen, seisoi hetkisen ja sitten meni jälleen sisään äärettömän tärkeän näköisenä. Vartiat haukottelivat, ja muuan upseeri astui sisään, katseli ympärilleen ja palasi takaisin. Herra la Guesle, joka oli mennyt vastaanottohuoneeseen, tuli jälleen ulos ja seisoi lähellä minua puhellen jakobiinimunkin kanssa, jonka kalpeat, hermostuneet ja äkilliset liikkeet muistuttivat jonkunverran Simon Fleix'tä. Munkilla oli kädessään jokin kirje tai anomus, jota hän näytti opettelevan ulkoa, sillä hänen huulensa liikkuivat yhtämittaa. Ikkunasta lankeavassa valossa näin, että hänen kasvonsa olivat kostean kelmeät ja piirteet vääntyneet. Mutta otaksuen, että hän, monien kaltaistensa tavoin, vietti epäterveellistä elämää, en ajatellut siitä sen enempää, vaikka hän tuntuikin minusta vastenmieliseltä ja minä olisin siirtynyt muualle, jollei paikkani hänen läheisyydessään olisi ollut niin sovelias.
Hetken perästä, minun siinä päätäni vaivatessa, tuli joku ulos ja sanoi jotakin la Queslelle, joka puolestaan kutsui munkkia ja lähti kiireesti ovea kohti. Jakobiini seurasi. Kolmas henkilö, joka oli tullut heidän muassaan, oli juuri kiinnittänyt huomionsa muualle eikä huomannut, vaikka la Guesle kutsui häntä. Silmänräpäyksessä olin selvillä tilanteesta. Kooten kaiken rohkeuteni astuin lattian poikki munkin jälessä, joka kuullessaan askeleeni tai tuntiessaan kaapunsa koskettavan minuun säpsähti ja katsahti epäluuloisesti taakseen, kasvoillaan niin kolkko ja synkkä ilme, että minä olin vähällä kavahtaa taaksepäin, luullen tuokion ajan näkeväni edessäni isä Antoinen haamun. Mutta kun mies ei virkkanut mitään ja käänsi kohta katseensa pois, karaisin mieleni ja astelin edelleen hänen jälessään. Sivuutin ovenvartian, ja kuin taikavoiman avulla olin kuninkaan huoneessa, mikä hetkeä aikaisemmin oli tuntunut yhtä saavuttamattomalta kuin sinne pääsy oli välttämätön turvallisuudelleni.
Eikä tämä menestys ollut ainoa seikka, mikä sai sydämeni sykkimään toivorikkaammin. Kuningas oli sisäänastuessani juuri puhumassa, ja hänen äänensä iloinen sävy tuntui lupaavan suosiollista vastaanottoa. Hänen majesteettinsa istui puoleksi puettuna tuolilla huoneen perällä, ympärillään viisi tai kuusi aatelisherraa, yhtä monen odottaessa ovensuussa, joitten viimeksimainittujen joukkoon minäkin riensin yhtymään.
La Guesle näytti aikovan mennä eteenpäin, mutta nähdessään ettei kuningas ollut häntä huomannut, jäikin paikalleen. Samassa kuningas kuitenkin näki hänet ja kutsui häntä. "Ahaa, Guesle!" virkkoi hän hyväntuulisesti. "Vai te siinä olette? Onko ystävänne mukana?"
Asianajaja astui esiin munkki rinnallaan, ja minulla oli tilaisuus panna merkille se edullinen muutos, joka oli tapahtunut kuninkaassa, sillä hän puhui ponnekkaammin ja näytti olevan paremmassa terveydessä kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet varsin niin kalmanomaisilta maalin alta eikä hänen ruumiinsa varsin niin laihtuneelta. Mutta enemmän kuin mikään muu hämmästytti minua hänen mielialassaan tapahtunut muutos. Hänen silmänsä säkenöivät tuon-tuostakin ja hän nauroi alinomaa, niin että saatoin tuskin uskoa häntä samaksi mieheksi, jonka olin nähnyt epätoivon musertamana ja tunnonvaivojen kiduttamana.