"Heitähän keihääsi puuta kohti", virkkoi Rampa. "Heitä niin voimakkaasti kuin suinkin jaksat."
Ab sinkahutti keihäänsä yhtä väkevästi ja taitavasti, kuin myöhempien aikojen zulu-neekeri lennättää assagainsa. Mutta etäisyys oli liian pitkä onnistuneeseen keihäänheittoon ja piikärki työntyi puuhun niin heikosti, ettei se kyennyt kannattamaan pitkää ja raskasta vartta; tämä painui hitaasti maata kohti ja väänsi kärjen irti puusta. Jos keihäs olisi sellaisen matkan päästä osunut johonkin eläimeen, niin se olisi vain haavoittanut sitä, saamatta aikaan tuntuvampaa vahinkoa.
"Otahan nyt leikkikalusi", Rampa-ukko lausui, "ja heitä sillä tuo pieni keppi puuhun."
Ab teki työtä käskettyä, vaan tottumattomana tähtäämään hän ampui kerran toisensa perästä harhaan, vaikka maali olikin leveä. Mutta kun vasama vihdoinkin osui, niin runko kumahti iskun voimasta ja kärjetön keppi kimmahti useita kyynäriä taaksepäin. Rampa-ukko katseli tuota kaikkea perin ihastuneena.
"Saattaapa sinun leikkikalustasi tulla jotakin", hän sanoi nuorukaiselle. "Laadimme paremman. Mutta keppisi ei kelpaa mihinkään. Tehdäänpä suorempi ja lujempi ja pannaan sen päähän pieni keihäänkärki, niin saamme nähdä kuinka syvälle se käy puuhun. Ja nyt työhön!"
Päiväkausia he ahersivat uutterasti yhdessä, ja astuessaan jälleen ulkosalle heillä oli mukanaan vahvempi kaari, joka oli kavennettu toisestakin päästä, niin että se oli paljon taipuisampi ja sopusuhtaisempi kuin edellinen. Marjakuusta ja saarnipuuta löytyi yllin kyllin ja nämä pysyivätkin koko joutsenkäytön ajan paraimpana kaaripuuna. Vasamakin oli suora ja sen päässä oli pienoinen keihäänkärki. Tuntui aivan luonnolliselta ja välttämättömältä uurtaa varteen lovi, jotta se soveltui jänteeseen. Ja niin oli jousi saanut ensimäisen nuolensa.
Vanha mies ei ole yhtä herkkätunteinen kuin nuori eikä niin toivehikaskaan. Mutta toisen koetuksen perästä osoitti juuri Rampa-ukko suurinta ja hillittömintä ihastusta. Käsittihän hän nyt tuon kaiken! Keihäs ei ollutkaan enää se ase, millä voi tuottaa suurinta tuhoa turvallisen välimatkan päässä kaikesta vaarasta. Paremmalla kaarella ja suoremmalla nuolella kävi ampuminenkin tarkemmaksi. Eipä ollut näille vasta-alkaville jousimiehille vaikeata osata kahden keihäänheiton päästä sellaiseen puunrunkoon, joka oli ainakin parin kyynärän levyinen. Ja vasama lensi viuhuen ikäänkuin elävä olento, kuin saalistaan etsivä haukka, ja piikärki tunkeutui puuhun niin syvälle, että molemmat tiesivät tavanneensa aseen, joka oli parempi kuin yksikään luolaihmisen varemmin tuntemista!
Seuraavina päivinä vanhus ja nuorukainen työskentelivät taas innokkaasti luolassa ja kokeilivat ahkerasti uudella kojeellaan. Lopulta Ab lähti eräänä aamuna liikkeelle, aseinaan kirves ja veitsi, vaan ilman keihästä. Sen sijaan hän kantoi jousta, joka oli parahin ja voimakkain heidän tähän asti valmistamistaan; ja selässä riippui kimppu nuolia viinessä, joka oli laadittu mammutin ontosta sääriluusta, jota oli pitkät ajat potkittu ympäri luolaa. Luuhun oli porattu läpiä, joiden kautta oli pujotettu hihnoja, ja saatuaan vielä puupohjan tuo esine sopi mainiosti tarkoitukseensa. Jousi oli kankeatekoinen, kuten nuoletkin, eikä jousimieskään ollut vielä mikään tarkka-ampuja, vaikka olikin harjoitellut uutterasti. Mutta olihan kaari ainakin jäykkä, vasamissa oli terävät piikärjet ja erämiehen kädet olivat yhtä lujat kuin jousikin.
Kauan sai nuorukainen turhaan etsiä riistaa, mutta myöhään iltapäivällä hän saapui loivalle, paljaalle rinteelle, jonka juurella virtasi matala, mutta leveä puro; tämän toisella puolen vaelteli aika lauma pikku peuroja eräässä pienessä ruohikkoisessa alangossa. Ne kulkivat puroa kohti ja koska tuuli puhalsi metsästäjään päin, eivät ne saaneet mitään viestiä uhkaavasta vaarasta. Ab lymysi pienelle kunnaalle pensaikkoon ja odotti, kuinka kävisi. Lauma siirtyi verkalleen häntä kohti.
Puroa lähestyessään peurat ryhmittyivät vehreimmille ja runsaimmille rehupaikoille, ja aivan puron partaalle saavuttuaan niitä oli kerääntynyt noin puolen sataa yhteen tiheään parveen. Ne olivat juuri keihäänkantaman ulkopuolella, mutta nythän olikin koetettava jousta eikä keihästä ja Abin piilopaikasta ampuen olisi tottumattomimmankin jousimiehen täytynyt osata johonkin elukkaan tuossa isossa laumassa. Ab hypähti pystyyn ja jännitti jousensa äärimmilleen. Säikähtyneinä kerääntyivät peurat silmänräpäyksen ajaksi yhteen, ennenkuin syöksähtivät hurjaan pakoon, ja juuri silloin helähti jänne, viuhahti nälkäinen nuoli, nopeina kopisi satoja kevyitä kavioita maata vasten ja sitten vallitsi pienellä aukeamalla melkein täydellinen hiljaisuus. Aivan äänetöntä ei siellä kuitenkaan ollut, sillä yksi peuroista kieriskeli kuolon kanssa kamppaillen. Nuoli oli tunkeutunut sen läpi niin tuimasti, että piikärki pisti esiin vastaiselta puolelta.