Nuorukainen oli aivan hurjana voitonriemusta kantaessaan kotiin nuolen lävistämää riistaansa, ja vanhus oli vielä enemmän haltioissaan kuullessaan hänen metsästystarinansa. Sillä hän ymmärsi heti paljon selvemmin kuin nuorukainen tuon hiljan keksityn aseen laadun, tuon kapineen, joka oli tuhansien vuosien ajaksi tuleva paraimmaksi metsästys- ja sota-aseeksi ja joka oli vähitellen kehittyvä, vieläpä näiden molempienkin käsissä, kunnes se oli tuleva heille suuriarvoisemmaksi, kuin mitä he vielä saattoivat käsittää.
Mutta molempien jousiseppien huulet pysyivät jonkun aikaa suljettuina.
Ab ja Rampa-ukko pitivät tuon suuren salaisuuden omanaan.
NELJÄSTOISTA LUKU.
UIMARETKI.
Ab ja Tammi harhailivat laajalti metsästysretkillään ja olivat jo aikoja sitten tutustuneet raakkukansaan, vieläpä nauttineet sen vieraanvaraisuuttakin, vaikk'eivät purolaisten olinpaikat juuri vetäneetkään vierasta puoleensa. Asuntoina heillä oli vain pienet luolat, tuskin syviä maakuoppia suuremmat; niitä oli kaivettu hujan hajan äyräisiin kohoveden rajan yläpuolelle, ja villipedoilta niitä suojeltiin tavanmukaisilla kiviröykkiöillä, jotka jättivät suulle vain ahtaan aukon. Tämä teki ne lämpimiksi ja verrattain turvallisiksi, mutta näistä kodeista puuttui vuoriluolien ja onkaloiden tilavuus. Eikä satunnaista luolavierasta miellyttänyt heidän ruokansakaan, jona oli kalaa, raakkuja ja simpukoita, sitä vastoin ani harvoin lihaa ja hedelmiä. Ab ja Tammi harjoittivat toisinaan kauppaa raakkukansan kanssa, vaihtaen jonkun maaeläimen veden tuotteisiin, mutta viipyivät vain lyhyen aikaa tuolla paikkakunnalla, jonka ravinto ja tuoksu olivat heille outoja. Tapasipa tässä asutuksessa sentään jotain, mikä herätti heissä hiukkasen mielenkiintoa. He olivat havainneet muutamat raakkuneitosista varsin hilpeiksi, ja olihan kumpikin nyt tullut siihen ikään, jolloin mielihyvällä katsellaan toiseen sukupuoleen kuuluvia kirkassilmäisiä nuoria olentoja. Mutta mitään rakkausjuttuja ei heillä vielä ollut. Nuorukaisista ei kumpikaan ollut vielä pihkaantunut niin pahasti.
Eräänä syysaamuna olivat Ab ja Tammi tavanneet toisensa päivänkoitossa ja päättäneet pistäytyä raakkumiesten luo lähteäkseen heidän kanssaan kalastamaan. Raakkukansa kalasti usein veneestä ja nuo purret olivat oivallisia. Ne oli laadittu neljästä tai viidestä lyhyestä tukista, jotka olivat kytketyt lujasti yhteen sitkeillä vitsoilla. Silti tämä laitos oli yksinkertaista lauttaa parempi, sillä se oli keulasta hakattu suipoksi ja tukit oli valittu niin, että jokainen kaartui ylöspäin. Oli näet tultu huomaamaan, että siten voitiin helpommin halkoa aaltoja, joita vastaan välistä saatiin taistella. Nämä veneet eivät saattaneet ollenkaan upota ja silloinen ihminen liikkui vedessä kuin kotonaan. Nuorista miehistämme oli hupaista lähteä raakkuväen kera, auttaakseen keihästämään kaloja tai vetämään niitä joen syvänteistä karkeatekoisilla koukuilla; eikä raakkuihmisilläkään ollut mitään sitä vastaan, vuoriylimystön edustajain läsnäolo herätti heissä päinvastoin ylpeyttäkin.
Oli aamu sellainen, että näitä molempia vanhemmatkin miehet olisivat tunteneet itsensä uskaliaiksi ja elämänhaluisiksi. Vuodenaika oli jo kulunut pitkälle, mutta jokivesi ei ollut sentään vielä käynyt kylmäksi. Terhot olivat jo ruvenneet putoilemaan ja niitä makasi paksulti lehtien seassa. Joka aamu, paljon säännöllisemmin kuin nykyään, lepäsi alangoilla, metsä-aukeamilla ja kaikilla puuttomilla paikoilla kimmeltävä kuuravaippa. Sellaisina aikoina esiintyi luonto luolaihmisille semmoisen loiston kirkastamana, että me tuskin voimme sitä käsittääkään. Valtaavimmalta se näytti keväisin ja syksyisin ja ihmeellistä se oli, kerrassaan ihmeellistä. Kenties eivät luolaihmiset panneet siihen mitään arvoa. Olivathan he tottuneet siihen, että se kuului jokaiseen vuosikertomukseen. Mutta epäilemättä valoi tuon kuura-ajan pureva ilma heihin enemmän virkeyttä, epäilemättä kävi tuossa oivallisessa säässä jokaisen askeleet joustavammiksi ja joka miehen urheus paljon varmemmaksi. Nykyisen Thames-laakson luolaseuduilla vallitsi lauhkea, ihmeellisen raikas ilmanala. Jo luolaihmisen aikoina kaarsi näet voimakas ja lämminvetinen Golf-virta päiväntasaajalta pohjoista kohti, huuhdellen silloisen niemimaan rannikkoa, kuten nykyäänkin Brittein saaria. Ilmasto oli melkein samallainen kuin nytkin, mutta jääkaudelta siinä oli jälellä jonkun verran viileyttä. Kelpasipa elää sinä aikana ja ystävykset olivatkin hilpeällä tuulella vaeltaessaan edelleen tuona hohtoisena aamuna.
Nuorukaiset vitkastelivat matkallaan ja tuhlasivat pari tuntia, koettaessaan turhaan lähestyä muuatta peuraa keihäänkantaman päähän. Kun he puron poikki uituaan ennättivät Raakkukylään, he saivatkin kuulla saapuneensa liian myöhään; retkikunta oli jo lähtenyt liikkeelle. He arvelivat mahdollisesti saavuttavansa kalastajat ja lähtivät reippaasti astumaan joen rantaa pitkin. Sinä päivänä ei heidän kalastuksestaan kuitenkaan ollut tuleva mitään.
Kolme tai neljä virstaa kuljettuaan he saapuivat eräälle suoralle kohdalle jokea ja sen toisessa päässä, virstan verran kauempana, näkyivät raakkukansan veneet juuri katoavan seuraavan mutkan taakse. Mutta olipa siellä jotain muutakin nähtävänä. Eräällä paadella, jonka kyljet olivat niin äkkijyrkkiä, että vain ihmisolento voi niissä saada jalansijaa, istui mukavasti muuan nuori raakkukansan neitonen, joka oli jo varemmin herättänyt Abissa mielenkiintoa, vieläpä hiukkasen ihailuakin. Hän kalasti uutterasti. Retkikunta oli jättänyt hänet siihen, noutaakseen hänet palatessaan, sillä virran pyörteessä paaden juurella oleskeli varsin maukkaita pikkukaloja ja tämä tyttö oli pienen heimonsa taitavimpia siiman ja koukun käyttäjiä. Kuullessaan rannalta askelten kopinaa hän kohotti katseensa, vaan ei osoittanut mitään säikähdystä nähdessään nuoret miehemme. Raakkukansan nainen ei yleensä pelännyt ollessaan veden likellä. Hän osasi uida kuin saukko ja sukeltaa kuin kuikka, eikä hänellä ollut mitään vaaraa villipedoista noin etäällä metsän surmakätköistä. Neitonen istui paadellaan ylevän rauhallisena.
Nuoret miehet huusivat hänelle saamatta mitään vastausta. Hän vain onki kainoutta teeskennellen edelleen, vetäen tuon tuostakin ylös kirkassuomuisen elävän; tyynenä hän paiskasi sen kuoliaaksi kiveä vastaan ja heitti sitten taakseen hopeahohtoiseen läjään, joka oli jo karttunut aika sieväksi. Tuota nuorta kalastajaneitosta katsellessaan Ab rupesi tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa häntä kohtaan ja pysyi vaiti, vaikka Tammi huuteli tytölle härnääviä sanoja ja kysyi, eikö hän osannutkaan puhua. Raakkukansan tytöistä oli eräs toinen miellyttänyt Tammea eniten.