Nyt ei ollut muuta jälellä, kuin pyrkiä rannalle ja palata maallisempaan ja mukavampaan elämään. Ei mikään karkoita nuoren miehen mielihaluja niin hyvin kuin vesi. Ab ui hiukan väsynein ja veltoin vedoin rannalle, missä Tammi vuotteli häntä hilpeänä. Melkeinpä he olivat sinä iltapäivänä joutumaisillaan vaihtamaan iskuja, ja heidänkaltaistensa kesken iskut saattoivat merkitä äkillistä kuolemaa. Mutta he eivät olleet vielä kilpakosijoita ja asiassa oli paljon aihetta sovinnolliseenkin sananvaihtoon. Kun Ab oli hiukan kuohahtanut pari kertaa, tulivat he jälleen hyviksi ystäviksi.
Päivän lopputuloksena oli, että se oli tuottanut aika lailla voimistelua ja hauskuutta, ainakin Tammelle. Ab ei ollut saavuttanut raakkutyttöä, kuinka miehuullisesti hän olikin ponnistellut. Jos hän olisi tavoittanut hänet ja jutellut hänen kanssaan joen äyräällä, niin se olisi voinut muuttaa hänen elämänsä juoksun. Niin nuori, roteva ja elinvoimainen mies olisi kenties kyennyt muuttamaan hetken hilpeän mielijohteen syvemmäksi tunteeksi ja tuosta uimaritytöstä olisi saattanut tulla luolakansan nainen, jolla ei olisi ollut yhtä suuria luontaisia mahdollisuuksia synnyttää hyviä kiipijöitä, juoksijoita ja taistelijoita kuin muutamilla vuoriston tytöillä.
Samantekevää miten olisi käynyt, jos päivän ponnistukset olisivat päättyneet toisellaiseen tulokseen. Tämä oli vain kertomus kilpailusta ja siitä mikä seurasi Abin pitkää, raivoisaa ja oivallista uintia. Se oli hänen ensimäinen "hakkailunsa". Mutta olipa hänelle vielä käyvä niinkin, että hän rakastui toden teolla luolaihmisen tapaan.
VIIDESTOISTA LUKU.
MAMMUTINAJO.
Syksy oli loppupuolellaan ja maa ohuen lumen peitossa, kun eräänä päivänä muuan luolamies juoksi hengästyneenä jokivartta alaspäin ja pysähtyi Korvapuolen luolalle. Hänellä oli uutisia, suuria uutisia! Hän kertoi asiansa joutuisasti ja johdettiin sitten luolaan aterioimaan, mutta Ab tempasi hänen aseensa ja kiiti alaspäin raakkukansan isoa kuoritunkiota kohti. Aivan kuin lukemattomia vuosisatoja myöhemmin joku skotlantilainen juoksija kuljetti tulista ristiään [puuristiä, jonka päät olivat hiiltyneet, käytettiin ennen vanhaan arpakapulana Skotlannin ylänkömaissa. — Suom. muist.] jotensakin samoilla seuduilla, niin riensi Abkin riemuiten levittämään kuulemaansa viestiä. Nyt oli viipymättä saatava kokoon suuri joukko väkeä, eikä ainoastaan luolamiehiä, vaan myöskin raakkukansaa; suuri voitto kutsui suuriin yhteisponnistuksiin. Mammutit olivat saapuneet lähelle ylätasangon reunaa!
Mies, joka oli juosten tullut Korvapuolen luolalle, oli muuan metsästäjä, joka asui muutaman virstan päässä pohjoiseen käsin erään lavean metsäisen ylätasangon reunalla. Tämä tasanko kallistui lännen puolella luisuksi rinteeksi ja päättyi viimein äkkijyrkästi toista sataa jalkaa syvän laakson reunalla. Välistä sattui mammuttilauma joutumaan tuohon metsään, mistä se pyrki ylätasangon huipulle, ja silloin lähetettiin viesti kautta koko seudun, sillä se oli suuremmoinen tapaus luolaihmisten elämässä. Jos vaan saatiin äkkiä kokoon kyllin paljon väkeä, niin voipa olla melkein varma runsaasta ravinnosta. Saalis oli kerrassaan hämmästyttävä, mutta se vaati nopeata toimintaa ja saattoi aiheuttaa murhenäytelmiäkin.
Juuri kuin mehiläiset keräytyvät suristen yhteen, kun niiden kekoon saapuu jotain häiritsevää, niin menettelivät raakkulaisetkin Abin ennätettyä uutisineen heidän joukkoonsa. He syöksyivät sinne tänne, kokoilivat aseita ja valitsivat miehiä retkeä varten. Mutta aikaa ei juuri tuhlattu. Jo puolen tunnin kuluttua Ab ponnisteli jokivartta myöten takaisin kotiansa kohti ja hänen jälessään kaarteli puolisataa raakkumiestä. He olivat varustetut kylläkin tehokkailla aseilla, mutta luolamiesten mielestä varsin nurinkurisesti. Raakkukansan keihäät olivat sekä varteen että kärkeen nähden valmistetut toisellaisista aineksista kuin luolaihmisten, ja he käyttivät aseitaan aivan eri tavalla. Tottuneina keihästämään kaloja tai toisinaan joitakin vesieläimiä, kuten pieniä virtahepoja, joita vielä eleli tämän niemimaan joissa, he käyttivät keihäitään aina heittoaseina — vaikka olivathan luolaihmisetkin perin perehtyneitä siihen — eivätkä he viime tingassa turvautuneet kivikirveeseen tai nuijaan, vaan juoksivat tiehensä viskatakseen uudelleen jonkun matkan päästä tai jälleen paetakseen, kuinka asianhaarat vain vaativat. Mutta urhoollisia olivat hekin — niinä aikoina täytyi jokaisessa, ken halusi elää, olla jonkunlaista eläimellistä rohkeutta — ja lukunsa puolesta he olivat välttämättömiä harvinaisessa mammutinajossa.
Abin kotiin saapuessaan seurue tapasi siellä parikymmentä luolamiestä. Mutta viesti oli viety kaikille suunnille ja kun ennätettiin yhtymäpaikalle, joksi oli määrätty Vaaran luola — tämä mies asui lähellä ylätasangon harjaa ja oli kuljettanut ensimäisen sanan jokivartta alaspäin — niin havaittiin, että kaikkiaan oli metsästäjiä kokoontunut toista sataa, valmiina lähtemään laumaa vastaan koettaakseen ajaa sen äkkijyrkänteelle. Koko tuossa joukossa ei ollut yksikään enemmän mielissään kuin Ab ja Tammi; he olivat luonnollisesti löytäneet toisensa ja käyttäytyivät nyt kuin koirapari, joka vinkuu vaaran ja metsästyksen halusta.
Mammuttilaumaa vastaan ei käynyt lähteminen kevytmielisesti, ei edes sadoin hyvin varustetuin miehin. Mammutti oli todellinen jättiläiseläin, kenties ei juuri yhtä älykäs kuin nykyajan norsu, mutta ärsytettynä sillä oli pirullinen sisu ja vastustamaton voima. Sen saattoi voittaa vain sotajuonen avulla. Siksipä luola- ja jokimiehet vahtivat lakkaamatta tuota kolmikulmaista ylätasankoa yllättääkseen karjan epäedullisessa asemassa. Mutta vaikka eräs parvi liikuskelikin lähellä äkkijyrkänteelle viettävää rinnettä, niin olisivat erämiehet sittenkin olleet varsin saamattomia, elleivät olisi turvautuneet toisiin keinoihin kuin aseisiin ja huutoihin. Mammutti välitti luolamiehestä ja hänen keihäästään yhtä vähän kuin noista pienistä hevosista, jotka toisinaan oleskelivat sen lähellä. Sellainen kääpiö ei säikyttänyt sitä ja jos se milloin uskalsi tehdä hyökkäyksen, niin sieppasi jättiläinen sen suurella kärsällään ja paiskasi murskaksi kiveä tai puuta vastaan tai polki sen kiukkuisena jalkojensa alle. Yhtä mammutti kuitenkin pakeni, suunnattomasta koostaan huolimatta. Tulta se ei voinut vastustaa ja luolamiehet olivat tulleet tietämään sen. Mammutin kimppuun eivät he rohjenneet käydä, mutta he saattoivat ajaa sitä ja siihen heidän etevämmyytensä perustuikin.