KUHERRUSAJAN JATKOA.
Tuo ruskea, untuvapeitteinen nainen käsitti silmänräpäyksessä, mitä hänen miehensä tarkoitti huudahtaessaan ja ottaessaan jälleen haltuunsa järeän jousensa, jonka vaimo oli säilyttänyt selässään. Hän tiesi, ettei tuo huuto ilmaissut ainoastaan iloa, vaan myöskin kostonhimoa, että Ab halusi saada aseen surmatakseen pedot ja että hän nyt hehkui taistelunhalusta. Senkin hän tiesi, että noista neljästä luontokappaleesta, joista kaksi suunnatonta vaani maassa ja kaksi pienempää kyyhötti puussa, edelliset olivat nyt äkisti joutuneet epäedullisempaan asemaan.
Tuossa tuokiossa jousi kieppui Abin selässä, ja sitten tämä hullaantunut nuori herra kääntyi vaimonsa puoleen ja nauroi, kietoi toisen käsivartensa hiukan kiinteämmin hänen ympärilleen ja taivutti hänet puoleensa, painoi hetkiseksi poskensa hänen poskeaan vastaan, veti sen jälleen pois ja nauroi uudelleen. Arvellaan ettei suuteleminen ollut vielä luolaihmisen aikana kehittynyt aivan valmiiksi, mutta se korvattiin muulla tavoin.
Sitten Ab hellitti irti ja virkkoi iloisesti hihittäen: "Seuraa minua!" He laskeutuivat yhdessä pyökinrunkoa myöten, kunnes saapuivat alimmalle ja isoimmalle oksalle, joka oli noin parinkymmenen jalan korkeudessa maasta. Nälkäiset karhut, jotka tähän asti olivat pysyneet kärsivällisinä, kävivät nyt, nähdessään himotun saaliin olevan niin lähellä, raivoisan kiihkeiksi ja juoksentelivat suut kuolaisina ja silmät verestävinä aivan heidän heiluvien jalkojensa alla. Toisinaan ne kurottautuivat hirvittävän lähelle, koettaen innoissaan päästä käsiksi saaliiseen, jota olivat saaneet odottaa niin kauan ja joka niiden mielestä tuossa tuokiossa putoaisi niiden kitaan. Olivat ne ennenkin ajaneet tuollaisia otuksia puuhun ja saaneet sitten nääntyneistä luola-miehistä ja -naisista oivan aterian. Karhut menettelivät epäilemättä varsin järkevästi. Eiväthän ne voineet tietää, että tämä erityinen pari, jonka kaltaisia olentoja ne olivat joskus syöneet suuhunsa, omisti mitättömän puisen, jänteisen ja piikärkisen kapineen, joka olisi vastedes aiheuttava perinpohjaisen muutoksen kaksi- ja nelijalkaisten metsästäjien keskinäisessä suhteessa. Kuinka ne saattoivat tietää, että jokin pieni ja terävä esine voisi lentää alas ja pistää ankarammin kuin mikään muu, tunkeutua niin syvälle, että se saattoi viiltää poikki valtimot tai lävistää sydämen? Hyvin heitetty keihäs oli sekin aikoinaan herättänyt suurta hämmästystä silloisissa pedoissa, mutta paljon oli niillä vielä opittavaa.
Ennätettyään tuolle isolle oksalle, joka oli niin lähellä maata, sekä Ab että hänen vaimonsa säikähtyivät ensin ja vetivät vaistomaisesti jalkansa ylöspäin. Mutta mies rauhoittui heti, sillä hän tiesi olevansa täysin turvassa ja kantavansa turman tuojaa. Hän valitsi parhaan ja lujimman nuolistaan, sovitti sen huolellisesti jänteeseen ja teki sitten samoin kuin hänen äitinsä oli takavuosina menetellyt uhmatessaan hyeenaa, joka oli tavoitellut hänen lastaan: kurotti toista jalkaansa niin alas kuin saattoi ja heilutteli sitä ärsytellen edestakaisin juuri isomman pedon yläpuolella. Nälän ja saaliinhimon kiihoittama peto kohosi hirvittävästi ärjyen puuta vasten ja repi kuorta vahvoilla kynsillään; ja katsellessaan saalista, joka oli jo niin lähellä ja kuitenkin saavuttamattomissa, se taivutti isoa päätään taaksepäin.
Nyt oli tullut ihmisen vuoro. Ab veti vasamaa taaksepäin, kunnes piikärki koski hänen ojennettuun käteensä ja sitkeä kaari ritisi jäntevän käsivarren pingoittamana. Sitten hän päästi sormensa nuolenvarresta. Niin lähekkäin olivat mies ja karhu, ettei tässä tarvittu jousimiehen tarkkakätisyyttä osatakseen tuohon ruskeaan maaliin. Vasama iski viuhuen kohti ja piikivi tunkeutui nahan ja lihaksien läpi, kunnes sen kärki pisti esiin pedon niskasta. Kontio kaatui äkkiä selälleen, nousi sitten uudelleen pystyyn ja tavoitteli sokeasti niskaansa isoilla etukäpälillään. Siitä kohdasta, mistä nuoli oli tunkeutunut sisään, virtasi verta ruiskahtaen. Äkisti karhu herkesi kamalasta karjunnastaan ja hyökkäsi luolaa kohti. Siinä oli herännyt tuo omituinen vaisto, joka saa nuo isot pedot etsimään kuolemaa yksinäisyydessä. Se syöksyi luolan ahdasta suuta kohti, mutta puussa majaileva pari ei juuri ennättänyt huomata sen kulkua. Toinen otsoista, naaras, tavoitteli nyt heitä yhtä vimmoissaan kuin äsken sen voitettu puoliso.
Harvoinpa sattui luolamiehelle jousen käytön opittuaan, että ensimäinen voimakas ampuma onnistui yhtä hyvin kuin nyt Abille. Tämä valitsi jälleen oivan nuolen ja ampui niin voimakkaasti ja taitavasti kuin taisi, mutta varsi upposi hartiaan ja sai aikaan vain sen, että tuo kiukkuisa, pahasti haavoittunut eläin äkämystyi aivan mielettömäksi. Salo kajahteli hurjistuneen pedon karjunnasta, ja kun se kohousi kiiveten puuta vasten, niin sitkeä kuitu repeili irralleen suurina siekaleina ja pariskunta oli iloissaan siitä, että runko oli kyllin paksu ja heillä oli niin oiva luonnonlinna.
Yhä uudelleen Ab lennätti nuoliansa osaamatta vieläkään hengenvaaralliseen kohtaan. Peto oli aivan piikkisenä vasaman varsista. Ilmeisesti sen täytyi kuolla, mutta viimeisen nuolen lennettyä se oli yhä raivoissaan ja nähtävästi yhtä voimakas kuin konsanaan. Jousimies katseli sitä hiukan nolostuneena, vaan ei heittäytynyt silti toivottomaksi. Heidän täytyi odottaa, muuta keinoa ei ollut ja hän ilmoitti sen Nopsajalalle. Tuo älykäs ja luotettava nuori apulainen, joka oli seurannut tapahtumia syvästi ihmetellen, ei käynyt siitä tiedosta alakuloiseksi. Hänen miehensä oli saanut urosteollaan suuria aikaan. Nopsajalan valtasi niin sanoaksemme majesteetillinen tunne. Jos hänellä olisi ollut kyllin tietoja ja muutamia tuhansia vuosikymmeniä myöhemmin eläneen Ruthin mielikuvitus, niin hän olisi kertonut miehelleen, kuinka täydellisesti tämän kansa siitä lähtien oli oleva hänen kansansa ja tämän jumalat hänen jumaliansa.
Naaraskarhu alkoi vähitellen käydä jonkun verran rauhallisemmaksi. Se repeli puuta vähemmän kiukkuisesti ja hiljensi hirvittävää meluaan, joka oli karkoittanut lähistöltä kaikki metsän eläjät, sillä luolatiikeriä paitsi ei yksikään niistä halunnut oleskella luolakarhun naapuristossa. Karjunta muuttui karkeaksi mörinäksi ja se astuskeli ympäri hoippuen. Viimein se riensi suoraa päätä metsää kohti ja pysähtyi juuri päästyään sen siimekseen, huojui hetkisen edestakaisin ja kaatui sitten raskaasti kyljelleen. Se oli kuollut.
Ab oli seurannut tarkasti pedon jokaista liikettä. Hän tunsi hyvin haavoittuneiden eläinten tavat. Kontion kellistyessä hän päästi ilmoille riemuhuudon, virkkoi sanan vaimolleen ja luisui tämän seuraamana sukkelasti maahan. Hyvältä tuntui seisoa jälleen tantereella. Ab polki jaloillaan ja ojenteli käsivarsiaan, Nopsajalka hyppeli nurmella ja nauroi hilpeästi.