Tätä kesti kuitenkin vain hetkisen aikaa. Ab juoksi luolalle, mutta sen suulle ennätettyään hän huudahti ankarasti raivosta ja suuttumuksesta. Nopsajalka kiiruhti rinnalle ja hänen herkkä naurunsakin tyrehtyi, kun hän katsahti miehensä ällistyneisiin ja synkkiin kasvoihin ja huomasi, mitä oli tapahtunut. Hän tuijotti koiraskarhun takaruumiiseen.
Etsiessään vaistomaisesti jotain pimeätä onkaloa heittääkseen siellä henkensä, peto oli tunkeutunut luolan suuhun, sysäten syrjään muutamia Abin asettamista kivenlohkareista. Se oli tarttunut lujasti kiinni ja kuollut siihen, ennenkuin sai vapautetuksi ison ruumiinsa. Nuo kaksi ihmisolentoa olivat nyt kodittomia ja kaikki nuolensa menetettyään aivan aseettomia tässä vaarallisessa seudussa, missä jokainen askel oli kuoleman uhittelemista. He olivat myöskin nälissään, sillä he eivät olleet maistaneet ruokaa moneen tuntiin. Eipä siis ihmeellistä, jos rohkean luolamiehenkin valtasi kauhistus.
Abin levottomuus osoittautui täysin oikeutetuksi. Metsän laidasta, missä naaraskontio makasi, kuului terävää ärinää. Hiiviskelevät hyeenat olivat löytäneet ravintoa ja toiselta suunnalta kajahti pitkällinen, etsiskelevä ulvonta, kertoen että sudetkin olivat vainunneet sen ja keräytyivät nyt laumaksi. Hetkeksi pelko teki Abinkin melkein avuttomaksi; vaimo aivan herpoutui. Mutta sitten mies malttoi mielensä, tottuneena hengenvaaraan. Hän syöksähti esiin, tempasi jykevän oksan, joka saattoi kelvata jonkinlaiseksi aseeksi, ja lausui vaimoonsa kääntyen yhden ainoan sanan: tulta!
Nopsajalka käsitti ja hänessä heräsi jälleen elinvoima. Koko seudussa ei ollut häntä ketterämpää tulen tekijää. Nopein katsein hän valitsi sopivat tarveaineet: perustaksi taulaisen puupalasen ja kihnuttajaksi terävän oksan. Tuossa tuokiossa se hyrräsi edestakaisin pureutuen puiseen alustaan, pyöri sellaisella taidolla ja nopeudella, että se olisi meikäläisille käsittämätöntä. Mutta luolaihmiset olivat saavuttaneet ihmeellisen näppäryyden tässä tärkeimmässä käsityössään ja jäntevä, uupumaton Nopsajalka oli, kuten jo mainittiin, taitavista taitavin.
Nuija kädessään Ab hiipi varovasti kohti metsänreunaa, missä karhun raato makasi. Lähelle päästyään hän pysähtyi katsomaan, mitä siellä tapahtui. Neljä isoa hyeenaa raateli ahnaasti kuolleen pedon lihaa ja niiden takana, syvemmällä metsässä, näkyi säihkyviä silmiä, josta Ab arvasi susilauman kokoontuvan aterialle. Kun otso oli syöty, niin tulisi ehdottomasti heidän vuoronsa, suojattomia kun olivat. Asema oli toivottoman tukala, mutta aseiden puuttuessa he saattoivat vielä turvautua tuleen, ehkäpä se pelastaisi hengen. Puuhun pakeneminen olisi nyt jo vaarallista ja siellä heitä odottaisi vain nälkäkuolema.
Hän vetäytyi hiljaa takaisin, varoen synnyttämästä mitään melua, sillä hän ei halunnut herättää etäällä kiiluvien silmien huomiota. Nopsajalan luo ennätettyään hän kuitenkin hylkäsi varovaisuuden ja rupesi kiihkeästi katkomaan ison kaatuneen havupuun oksia ja säleitä sekä rakentamaan puoliympyrän muotoista aitaa luolan suulle. Epätoivo ja levottomuus saivat hänet työskentelemään kymmenen miehen nopeudella, hänen suuret voimansa olivat hyvään tarpeeseen tässä pakottavassa ahdingossa.
Sillä välin puikko pyöri pyörimistään maassa istuvan naisen kämmenissä, ja viimein alkoi kohota savua ohuena lankana. Yhtämittainen hankaus oli saanut aikaan jotakin. Ollen itsekin kätevä tulen tekijä Ab tiesi tarkalleen, mitä juuri tällä hetkellä tarvittiin, ja riensi vaimonsa luo tuoden lahonneesta puusta taulaa, jonka hän oli kovissa kämmenissään hieronut jauheeksi. Jauheet valutettiin verkalleen siihen kohtaan, missä kasvava kuumuus oli synnyttänyt kipunan, ja ne leimahtivat melkein heti pieneen liekkiin. Seuraava toimitus oli yksinkertaista ja helppoa. Kuivien risujen avulla heikko liekki saatiin suurenemaan, ja sitten Abin rakentama muuri sytytettiin tuleen kymmenkunnasta eri paikasta.
He olivat turvassa, ainakin joksikin aikaa. Takana kohosi jyrkkä vuorenseinä, jossa heidän luolansa oli, ja edessä kiersi heitä tulipiiri, jonka yli ei yksikään peto pääsisi tunkeutumaan. Sen toiseen päähän, aivan vuoren seinämälle, Ab oli jättänyt pienen aukon voidakseen kulkea isolle puuvarastolleen, joka sijaitsi valmiina niin lähellä, ettei polttotarpeiden noutaminen tuottanut mitään vaaraa. Tuskin oli liekki levinnyt pitkin puuvarustusta, kun koko metsä ja aukeama rupesivat kajahtelemaan pelottavista äänistä. Susilauma oli kasvanut niin isoksi, että se uskalsi ryhtyä riitelemään juhla-aterian jätteitä hyeenoilta, ja kamppailu oli paraillaan käynnissä.
Pelon tunne oli nyt kaikonnut nuoresta parista, olo näytti varmalta ja Ab tunsi olevansa ruo'an tarpeessa. "Tuolla on lihaa", hän virkkoi viitaten karhuun, jonka perä pisti esiin kalliosta, "ja tässä tulta. Tuli paistaa lihan ja sitäpaitsi me olemme turvassa. Nyt syömme!"
Nuori aviomiehemme sanoi tämän jotensakin mahtailevasti, mutta eipä mahtailemista ja turhamielisyyttä kestänytkään kauaa. Hän tapaili terävää piiveistään nahkapukunsa vyöstä, vaan ei löytänytkään. Se oli hukkunut puuhun kiivettäessä! Hän pisti kätensä nutun taskuun, mutta ei sielläkään ollut muuta kuin piikivinen nahkakaavin, jolla hän oli edellisenä päivänä parannellut vasaman häntälovea, vaikk'ei sitä alkuaan ollut tarkoitettu sellaiseen käytäntöön. Siinä kaikki mitä hänellä oli jälellä aseita tai tarvekaluja. Saattoihan sillä sentään leikata ja repiä, vaikka se olikin perin työlästä, ja niinpä hän alkoi nauraa, rohkaistakseen vaimoaan, ja kävi ruskean reiden kimppuun.