Yksinpä voimakkaalle Abillekin oli vaikeata lävistää kontion sitkeätä nahkaa aseella, joka oli laadittu kaapimista eikä viiltämistä varten, ja vasta sitten kun, hän oli leikannut, tai oikeammin kaivanut, niin ison reiän, että sai sormensa nahan alle ja voi repiä sitä irti pelkällä käsivoimalla, päästiin lihan kimppuun. Nyt oli kaivettava ankarasti kaapimella, tartuttava kiinni lujin sormin ja reväistävä lihapala irti. Se heitettiin heti muutamalle nuorelle henkilölle, joka odotti innokkaana pitkä keppi kädessään. Hän otti kimpaleen vastaan yhtä taitavasti kuin kerran ennen herkkupalan mammutinpaistia, pisti sen vartaaseen ja työnsi liekkeihin. Taisipa se olla vasta puolikystä, kun se otettiin tulelta ja katosi, kuten monta muutakin oivallista viipaletta. Olisi kelvannut jonkun huonovatsaisen tarkata kaunottaremme syöntiä tässä hiukan eriskummallisessa tilaisuudessa.
Viipaleen toisensa perästä sai Ab kiskoa irti ja heittää vaimolleen, ennenkuin tämän kasvoilla alkoi väikkyä hieman tyytyväisempi ja rauhallisempi ilme. Silloin hänelle juolahti mieleen, että heistä söikin vain toinen. Hänen oma vatsansa huusi tyytymättömänä. Hän hypähti kontion luota, ojensi kaapimen Nopsajalalle ja käski tämän vuorostaan toimittaa ruokaa hänelle. Vaimo totteli ja kaiveli lihaa irti yhtä kätevästi kuin mieskin. Ab söi ahnaasti kuten vaimonsakin ja salli sitten puolittain kylläisenä tämän asettua jälleen tulen viereen ja syödä hänen palvelemanaan. Hän oli käyttäytynyt tavalla, jota sen ajan kannalta on pidettävä mitä ritarillisimpana, jalomielisimpänä ja kohteliaimpana: hän oli osoittanut hiukan huomaavaisuutta naista kohtaan.
Kalliolta hyrski pienenä suihkuna raikasta vettä. Sillä he sammuttivat välillä janonsa ja söivät syömistään. Varjot pitenivät ja Ab lisäsi tuon tuostakin tuleen uutta polttoainetta. Puoliympyränä kaartuvasta metsästä kuului tuhka tiheään askeleita kahisevan lehdissä. Mutta tulen takana majaileva pari oli sammuttanut nälkänsä ja tunsi nyt tyytyväisyyttä. Puhuipa Ab vaimolleen:
"Tuli pitää ihmissyöjät loitolla. Juoksin tuonnoin niiden ahdistamana ja olisin joutunut surman omaksi, ellen olisi tavannut samallaista tulipiiriä, kuin tämä meidän tekemämme on. Hyppäsin sen läpi eivätkä ne tavoittaneet minua. Mutta se tuli ei elänyt puusta. Se leimusi maan halkeamasta. Menemme joskus sinne, niin näytän sinulle tuon omituisen ilmiön."
Vaimo kuunteli mielihyvillään, mutta rupesipa lopulta pää nuokkumaan. Hän painautui unisena nurmikolle. Ab katseli häntä ja mietiskeli syvästi. Liekö tässä kyllin turvallista? Kyllä vain toisen täytyi olla kaiken aikaa valveillaan ja pitää tulta vireillä. Olihan hän aseeton, kunnes pääsisivät jälleen luolaansa. Tuli yksin voi heitä varjella. Heillä oli lämpöä ja ruokaa eikä toistaiseksi tarvinnut pelätä mitään, mutta pysyväiseen turvapaikkaan heidän oli syöminen itselleen tie!
Hän syötteli tulta yösydämeen asti, kasasi sitten suuret määrät polttotarpeita pitkin puolustuslinjaa, herätti nukkuvan vaimonsa ja käski tätä pitämään liekkejä kirkkaina hänen vuorostaan levätessään. Nopsajalka oli juuri sellainen vaimo, jota tällaisessa ahdingossa tarvittiin, nurkumatta hän nousi tekemään osaltaan vahtipalvelusta. Metsästä kuului äriseviä ääniä ja uhkaavaa ulvontaa, synkässä pimennossa leimusi ahnaita silmiä. Siellä liikkui nälkäisiä olentoja, jotka himosivat miestä ja naista; mutta tulta ne kammoivat. Nainen ei pelännyt.
Jonkun tunnin kuluttua mies heräsi ja asettui vaimon paikalle, päästäen hänet jälleen nukkumaan. Tuli aamu ja äänet metsässä vaikenivat osaksi, mutta ihmispari tiesi siellä vielä väijyvän julmia petoja. He tiesivät mikä heillä oli edessään. Heidän täytyi niin nopeasti kuin suinkin kaivaa ja syödä itselleen tie luolaan.
Ab raaputteli karhun suunnatonta ruumista pienellä piipalasellaan ja kaiveli irti runsaat määrät ravintoa, jonka hän kasasi pieneksi punaseksi röykkiöksi tulen sisäpuolelle. Mutta kontio oli mahtava elukka ja hännästä oli pitkä matka päähän. Kuherruskuukauden päivät menivät ahkerassa aherruksessa, sillä ei kulunut hetkeäkään, jolloin ei toisen heistä tarvinnut valvoa hoidellen suojelevaa tulta tai karhua kaivaen. Toisena päivänä he söivät vielä hyvällä ruokahalulla, mutta totuus vaatii tunnustamaan, että kuudentena päivänä karhun liha alkoi jo hiukan tympäistä onnellista pariskuntaamme. Kumpikaan ei olisi häikäillyt syödä kolmeakymmentä viiriäistä kolmessakymmenessä päivässä, tai hädän tullen kahdessakin päivässä, mutta kun täytyi pistää poskeensa otson lihaa puhkoakseen itselleen tietä, niin kyllä siitä lopulta katosi miellyttävä maku.
Kaikki nämä pakottavat seikat loivat hiukan varjoa heidän kuherruskuukauteensa, mutta koittipa viimeinkin päivä ja hetki, jolloin karhusta oli melkoinen osa syöty ja vielä enemmän kaivettu irralleen, ja sitten sen pää ja eturuumis kupsahtivat aivan äkisti luolaan jättäen tien vapaaksi. Ab ja Nopsajalka seurasivat perässä, toinen riemusta huutaen, toinen nauraen, toinen astuen jälleen linnaansa, aseidensa luo ja valtaansa, toinen lietensä ääreen ja velvollisuuksiensa täytäntöön.