JÄLLEEN TULIMAASSA.
Kirkkaana kohosi aurinko seuraavana aamuna ja maailma näytti kaikin puolin ihanalta, kun Ab asestettuna ja varovaisesti vyöritti ison paaden luolan suulta ja astui hiiltyvän tulen ohitse kedolle. Isosta kontiosta ei ollut jälellä rahtuistakaan. Ahnaat luontokappaleet, jotka olivat yön kuluessa käyneet aterialla, olivat raastaneet sen luutkin metsään. Nyt linnut livertelivät eikä ollut näkyvissä ainoatakaan vihollista. Ab kutsui Nopsajalkaa ja molemmat lähtivät yhdessä liikkeelle lemmekkäinä ja urhoollisina; mutta tuo perin mieltäkiinnittävä seutu oli tehnyt heidät myöskin varovaisiksi.
Ja niin alkoi tämän pariskunnan kotielämä. Suhteellisesti ja tavallaan se oli yhtä suloista ja ihanaa kuin toisiaan lempivän ja arvossa pitävän miehen ja naisen ensimäinen yhdyselämä nykyaikana. He olivat kiintyneet toisiinsa hyvin lujasti, kuten sikäläiset olosuhteet vaativatkin. Eihän peninkulmien päässä asunut ainoatakaan toista ihmisolentoa. Luolamiehen perhe oli niihin aikoihin suuremmoisen riippumaton; jokainen omisti erityisen alueensa ja sai itse vastata toimeentulostaan. Meidän pariskunnallamme ei ollut mitään huolia siinä suhteessa. Kukapa olisikaan kyennyt heitä paremmin hankkimaan itselleen päivittäin liharavintoa?
Ab opetti Nopsajalkaa lohkomaan piikivestä liuskoja ja iskemään oivallisia keihään- ja nuolenkärkiä. Olisipa ollut vaikea löytää häntä sukkelampaa oppilasta. Myöskin hän opetti vaimolleen uuden aseensa käytön, menetellen siinä erinomaisen viisaasti. Kauaa ei kestänytkään, ennenkuin Nopsajalka jo vei miehestään voiton, mikäli hänen voimansa sen sallivat, ja nepä eivät olleetkaan niin varsin vähäpätöiset. Hänen vasamansa lensivät kohti tarkemmin kuin Abin ampumat, vaikka suhisevasta varresta puuttuikin vielä, kuten monta vuosisataa eteenkinpäin, hanhensulat, jotka olisivat tehneet sen kulun paljon varmemmaksi. Nopsajalka toi luolaan kurppia, riekkoja ja muita lintuja, jotka olivat mainio lisäys ruoka-aittaan, ja Ab katseli häntä ihaillen. Yksinpä yhteisillä metsästysretkilläkin hän ylpeili vaimonsa puolesta, vaikka he olivatkin puolittain kilpailijoita. Miten lie ollut, mutta vasama tuntui viuhuvan hilpeämmin Nopsajalan jousesta lentäessään.
Nuori vaimo vei miehestään voiton myöskin kiipeämisessä, kun oli noudettava sopivia paistinmunia jonkun oksan nenässä keikkuvasta pesästä, minne vain keveä olento saattoi edetä. Ja hän oppi tuntemaan perinpohjin heitä ympäröivän metsän, ja vaikka hän aina pelkäsikin yksin ollessaan, niin hän keksi kuitenkin parhaimmat pähkinä- ja terhopuut ja tiesi, miltä paikoin joen liejuiselta rannalta hänen pitkät ja kehittyneet varpaansa saattoivat onkia herkullisia raakkuja.
Mutta metsästäjä ei lähtenyt milloinkaan luolastaan pelotonna. Lehdet kahisivat aina, yksinpä päivälläkin, aivan liiaksi heitä ympäröivässä metsässä. Auringon laskettua kuului luolan tukitun suun ulkopuolelta yhäti pehmeätä tassutusta. Ja tirkistäessään öisin ulos paasien lomasta luolan asujamet saattoivat nähdä julmien silmien leimuavan pimeässä ja kuulla ärinää ja ulvontaa eri petojen kohdatessa toinen toisensa.
Eivät he kuitenkaan välittäneet suuria näistä kammottavista ilmiöistä.
Olivathan he turvassa. Aamuisin ei vaanivista pedoista näkynyt
jälkeäkään. Ne pysyttelivät kuitenkin jossain lähistöllä, ja niinpä
Abin ja Nopsajalan täytyi olla alati varuillaan.
Kenties juuri tämä ainainen vaara teki heidän yhdyssiteensä kiinteämmäksi. Toisin ei juuri voinutkaan käydä ihmisolennoille, jotka elivät niin erillään heimolaisistaan ja olivat sotakannalla muuta luontoa vastaan. Heistä tuli ihmeellisen lemmekäs pariskunta, tuon ankaran ajan kannalta katsoen. Ja sangen onnellisia he olivat huolimatta siitä perin uuvuttavasta varovaisuudesta, jota tuossa vaarallisessa seudussa oli noudatettava. Eräänä päivänä syntyi kuitenkin erimielisyyttä ja toraa.
Tammi oli nähtävästi häipynyt muiden muistista, mutta Abin mielessä hän yhä säilyi, vaikk'ei tämä koskaan puhunut hänestä. Ab oli toisinaan väännellyt itseään lehtivuoteellaan mutisten unissaan ja se sana, joka oli useimmin kaikunut hänen huuliltaan, oli toveri-vainajan nimi. Heidän avioliittonsa alku-aikana oli Nopsajalka, jolle vainaja johtui mieleen paljon harvemmin kuin hänen miehelleen, kerran katkaissut äänettömyyden kysymällä äkkiä: "Missä on Tammi?" Hän ei saanut vastausta, mutta miehen muoto muuttui sellaiseksi, että hän oli iloinen voidessaan hiipiä hänen näkyvistään vahinkoa kärsimättä.
Useita kuukausia myöhemmin hän unohti jälleen asian ja matki Abia, kun tämä oli kerskaillut jostain voimakkaasta ja rohkeasta teosta ja ikäänkuin ilmaissut, ettei hän tuntenut, mitä pelko oli. Ainoastaan härnätäkseen häntä Nopsajalka hypähti maasta kasvot kauhun väänteissä, silmät tuijottavina ja avaten ja sulkien kouriaan suonenvedon tapaisesti, ja huusi "Tammi! Tammi!" kuten oli nähnyt Abin tekevän öisin. Tuossa tuokiossa hänen teennäinen pelkonsa muuttui todelliseksi. Väristen ja palavin silmin mies karahti häntä kohti, siepaten vyöltään ison kirveensä ja kohottaen sen ilmaan. Vaimo parahti ja vaipui maahan. Mies heilutti asettaan, mutta sai sitten hillityksi itsensä. Ehkä hän muisti sillä hetkellä, mikä oli seurannut tuon toisen läheisen ystävän murhaa. Tällä kertaa ihmistappo tuli ehkäistyksi, mutta Nopsajalka ei sen koommin maininnut ääneen Tammen nimeä. Hän muuttui hiljaisemmaksi ja vakavammaksi.