Tämä tapahtuma oli vain ohimenevää laatua, vaikk'ei sitä silti unohdettu. Kuukaudet kuluivat ja luolassa vallitsi tyyni rauha, kun iltaisin valmistettiin aseita ja Nopsajalka kerskaili nuolenpäistä, joita hän oli oppinut laatimaan aivan erinomaisia. Joskus heidän luokseen saapui jokea myöten vanha Rampa rotevan ja uskaliaan Haukun soutamana; tämä oli nyt varttunut erikoisen oivalliseksi nuorukaiseksi ja ihaili rajattomasti isoa veikkoaan. Abin suureksi iloksi kehittyi Rampa-ukon ja Nopsajalan välille mitä lämpimin ystävyys. Vanhus opetti nuorelle naiselle nuolisepän salaisuuksia ja jakoi hänelle auliisti tietojaan metsän eläjistä, niin että luolan herra havaitsi puolisonsa pian esittävän ajatuksensa perin suurella tuntemuksella ja itsenäisyydellä. Kaikki mikä tuli Nopsajalalta tai Rampa-ukolta oli hänelle mieleen, ja kun vaimo kertoi hänelle nuolenteon hienoimmista ja mutkallisimmista kohdista, niin hän ojensi nauraen jänteviä käsivarsiaan.

Mutta ajan mittaan miehen kasvoille ilmestyi varjo. Puhe Tammesta lienee palauttanut hänen mieleensä entistä selvempänä ja voimakkaampana muiston Tulimaasta. Siellä hän oli löytänyt turvan ja mukavuutta. Miks'ei hän voisi asettua sinne Nopsajalan kanssa? Se oli ihmeellinen ja lämmin paikka, ja olihan ympärillä metsiä. Hän syventyi niin tähän tuumaan, ettei hänen oma vaimonsa voinut käsittää hänen mielialaansa. Mutta eräänä päivänä Ab ilmaisi hänelle ajatuksensa ja päätöksensä. "Lähden Tulimaahan", hän sanoi.

Tällä kertaa Abilla oli aseinaan keihäs, kirves, jousi ynnä nuolia ja nahkapukunsa taskussa yllin kyllin ruokaa, kun hän lähti luolasta, missä Nopsajalan nyt oli enimmäkseen pysyttävä hyvin teljettynä; sillä ei ollut ajattelemistakaan, että tämä rupeaisi sellaisessa seudussa metsästelemään yksinään. Voimme arvata, mitä mies tuumaili astuessaan uudelleen samoja metsäpolkuja, joita hän oli ennen juossut niin syvissä mietteissä. Mutta Tammesta ei hän vaan ollut saanut tietää sen enempää.

Jäätyään yksin luolaan Nopsajalka muuttui perin varovaiseksi ja huolelliseksi hilpeään ja uskaliaaseen luonteeseensa nähden. Naimisiin jouduttuaan hän oli usein menetellyt uhkarohkeasti, mutta olihan hänellä vaaran tullen aina äänen kuuluvissa väkevä miehensä. Nyt hän pysytteli luolan lähistöllä, ja hämärtyessä hän vieritti sulkupaadet paikoilleen ja laati aukon eteen yönuotion. Erämaan verenhimoiset ja nälkäiset pedot saapuivat kuten ennenkin hiipimään ja nuuskimaan aukon ympärille, ja rohjetessaan tirkistää ulkosalle hän näki niiden ilkeät silmät. Ollessaan yksin ja hiukan peloissaan hän kävi kostonhimoisemmaksi kuin milloin iso, huoleton Ab eleli hänen rinnallaan. Hän halusi huvitella jousellaan. Jousi on siitä edullinen, ettei se kaipaa niin isoa käyttöalaa kuin heittokeihäs. Nuolen voi melkoisella menestyksellä lennättää pikkuisestakin reiästä.

Niinpä vaimo otti esille lujimman jousensa — se oli aika lailla parempi kuin Abin ensimäinen karkea kaari — ja kokosi joukon vasamia, joita hän oli mestari sekä valmistamaan että käyttämään. Näin varustettuna hän sijoittui jälleen luolan suulle ja lähetti sinne kasattujen kivilohkareiden lomitse suden tai luolahyeenan silmiä kohti puikkoja, joihin ne eivät olleet tottuneet, mutta jotka tunkivat nahan lävitse ja löysivät tiensä sisuksiin yhtä hyvin kuin luolamiehen keihäs. Tämä työ tuotti jonkun verran huojennusta, vaikk'ei se voinutkaan muuttaa hänen asemaansa. Saihan sillä kuitenkin nuo silmät karkoitetuiksi loitommalle.

Ja Ab saapui taasen Tulimaahan. Se oli yhtä houkutteleva ja asumaton kuin hänen pelastaessaan henkensä hyppäämällä liekkipiirin poikki. Hän kiipesi puron uomaa myöten ylöspäin ja kuljeskeli sen partailla, missä ympäröivä lämpö piti ruohon vihantana; hän tutkiskeli kaikin puolin tuota luonnon suojaamaa laaksoa. "Rakennan tänne kotini", hän virkkoi. "Nopsajalan pitää tulla kanssani."

Mies palasi jälleen luolaansa ja yksinäisen puolisonsa luo ja kertoi hänelle Tulimaasta. Hän sanoi, että siellä he tapaisivat enemmän turvaa ja onnea, ja kertoi keksineensä kallion juurelta onkalon, jonka he voisivat helposti laajentaa luolaksi. Eipä siltä, että Tulimaassa tarvitsi luolaa, mutta jos heitä halutti, niin saattoivat hankkia sellaisenkin. Nopsajalka suostui iloisena lähtemään.

Pariskunta keräsi tavaransa ja niin alkoi uudelleen tuo pitkä matka, jonka Ab oli juuri suorittanut. Mutta kovin se erosi hänen molemmista entisistä retkistään. Nyt oli vaimo mukana, hän oli hyvin varustettu ja perillä odotti uusi elämä, jonka hän tunsi koituvan onnelliseksi. Nopsajalka, joka kantoi reippaasti taakkaansa, riemuitsi paljon. Vaikka hän olikin ollut onnellinen saloluolassaan, niin todenteolla hän oli aina pitänyt sitä hiukan epäedullisena paikkana, kuten ajan mittaan hänen peloton puolisonsakin. Ja onhan sangen kiusallista elää seudussa, missä heti koti-uksen ulkopuolella odottaa joku jännittävä ja vastenmielinen tapahtuma ja vaara joutua jonkun mahtavan pedon vatsaan. Senvuoksi Nopsajalka osoittautuikin varsin halukkaaksi siirtymään Abin kera Tulilaaksoon, mistä tämä oli niin usein jutellut. Tosin ei häneltä puuttunut rohkeutta, mutta kaikella on rajansa.

Matkalla ei sattunut mitään mainittavaa seikkailua. Tulilaaksoon saavuttiin pimeän tullen ja pari ponnisteli uupuneena laakson länsipäästä virtaavan puron vartta pitkin ylöspäin. Tasangolle päästyä Ab heitti taakkansa maahan ja Nopsajalka seurasi esimerkkiä. Ja kun vaimon katseet harhailivat yli kirkkaan maiseman, niin häneltä pääsi ihastuksen huuto. "Tämä on kotimme!" hän virkkoi.

Syötyään he nukahtivat ympäröivien liekkien valossa ja lämmössä ja ryhtyivät auringon noustua laajentamaan tulevaa luolaansa. Mutta vaikka he ahersivatkin hartaasti, eivät he kuitenkaan välittäneet varsin paljoa tuosta aiotusta suojasta. Luola oli heille tarjonnut lämpöä ja turvaa. Tässä heillä oli kumpaakin ulkosalla, kirkkaan taivaan alla. Se oli uutta ja suuremmoista.