— Tällä hetkellä ei ole mitään tehtävissä?
Vanina oli kalpea kuin ruumis, hän vapisi, kun rakastaja katsoi häneen.
— Mikä kumma teitä vaivaa? sanoi Pietro.
Sitten hän ajatteli muuta, eikä enää katsonut Vaninaan. Puolenpäivän ajoissa Vanina rohkeni huomauttaa:
— Taas on salaliitto saatu ilmi, luulen että te jonkun aikaa pysytte rauhallisena.
— Aivan rauhallisena, vastasi Missirilli ja hymyili tavalla, joka sai
Vaninan värisemään.
Hänen oli pakko käydä kylän kirkkoherran luona, joka kukaties oli jesuiittain vakooja. Palatessaan kello seitsemältä päivälliselle hän havaitsi, että huone, hänen rakastettunsa piilopaikka, oli tyhjä. Hän joutui suunniltaan ja haki koko talon — Pietroa ei löytynyt mistään. Epätoivoissaan hän palasi pieneen huoneeseen ja näki vasta silloin kirjeen. Hän luki:
"Aion antautua lähettilään vangiksi; olen toivoton asiastamme; taivas on meitä vastaan. Kuka on pettänyt meidät? Kaiketi se kurja, joka heittäytyi kaivoon. Koska elämäni on hyödytön kurjalle Italialle, en tahdo, että toverini nähdessään minun yksin jääneen vangitsematta kuvittelevat, että minä olen heidät myynyt. Jääkää hyvästi; jos minua rakastatte, niin kostakaa. Tuhotkaa, musertakaa se kurja, joka meidät on pettänyt, olkoonpa hän vaikka oma isäni."
Vanina vaipui nojatuoliin puoliksi tiedottomana ja kauhean tuskan painamana. Hän ei saanut sanaa suustaan, hänen silmänsä olivat kuivat ja polttavat.
Viimein hän heittäytyi polvilleen: