Saatuaan tietää, että Forlin carbonarit siirrettäisiin San Leon linnaan, tahtoi Vanina koettaa tavata Missirillia Città-Castellanaan pysähdyttäessä. Vanina saapui tähän kaupunkiin vuorokautta ennemmin kuin vangit, hän tapasi täällä apotti Carin, joka oli saapunut muutamia päiviä aikaisemmin. Tämä oli saanut tietää vanginvartijalta, että Missirilli saisi puolenyön aikaan vankilakappelissa kuunnella messua. Tehtiin vielä suurempiakin myönnytyksiä: jos Missirilli suostui siihen, että hänen kätensä ja jalkansa kahlehdittiin, lupasi vanginvartija asettua kappelin ovelle sillä tavoin, että hän aina saattoi nähdä vangin, josta oli vastuussa, mutta ei kuulla mitä hän sanoi.
Päivä, jolloin Vaninan kohtalo piti ratkaistaman, koitti viimein. Jo aamulla hän sulkeutui vankilan kappeliin. Kuka voisi kertoa ne ajatukset, jotka velloivat hänessä tuon pitkän päivän kuluessa? Rakastiko Missirilli häntä kylliksi voidakseen antaa anteeksi? Hän oli ilmiantanut hänen salaliittonsa, mutta pelastanut hänen elämänsä. Kun järki pääsi voitolle kiusatussa sielussa, toivoi Vanina, että Missirilli olisi taipuvainen lähtemään hänen kanssaan Italiasta: hän oli tehnyt syntiä, mutta se oli tapahtunut rajattomasta rakkaudesta. Kellon lyödessä neljä hän kuuli kaukaa kiveystä vasten karabinieerien hevosten askeleet. Jokainen askel tuntui kaikuvan hänen sydämessään. Sitten hän erotti kärryjen kolinan, kärryjen, joissa vankeja kuljetettiin. Ne pysähtyivät pienelle torille vankilan edustalla. Vanina näki kahden karabinieerin nostavan Missirillia, joka oli yksin kärryillä ja niin kahleissa ettei päässyt liikkumaan. Ainakin hän siis eli, ajatteli Vanina kyyneleet silmissä, he eivät olleet häntä vielä myrkyttäneet. Ilta oli kiduttava; alttarilamppu, joka oli hyvin korkealla ja jonka öljyä vanginvartija säästi, valaisi yksin synkkää kappelia. Vaninan silmät harhailivat muutamien keskiaikaisten ylhäisten herrojen haudoilla; nämä olivat kuolleet läheisessä vankilassa. Heidän patsaansa olivat kurjan näköisiä.
Kaikki melu oli aikoja sitten lakannut, Vanina oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Hetkinen puolenyönsoiton jälkeen Vanina luuli kuulevansa hiljaisen äänen, aivan kuin yölepakko olisi lentänyt. Hän tahtoi liikkua, mutta vaipui puolipyörryksissä alttarin rintanojaa vasten. Samassa hetkessä hänen lähellään oli kaksi olentoa ilman, että hän oli kuullut heidän tulevan. He olivat vanginvartija ja Missirilli, jolla oli niin paljon kahleita, että hän näytti aivan niihin kiedotulta. Vanginvartija avasi lyhdyn ja asetti sen alttarin rintanojalle Vaninan viereen, sillä tavoin, että hän saattoi hyvin nähdä vankinsa. Sitten hän vetäytyi pois lähelle ovea. Tuskin vanginvartija oli etääntynyt kun Vanina heittäytyi Missirillin kaulaan. Syleillessään häntä hän tunsi vain Missirillin kylmät ja karkeat kahleet. Kuka on pannut hänelle nämä kahleet? ajatteli hän. Rakastetun syleileminen ei tuottanut hänelle enää mitään iloa. Tähän tuskaan liittyi toinen paljon kirvelevämpi: hetken aikaa hän luuli, että Missirilli tiesi hänen rikoksensa, niin kylmä oli hänen käytöksensä.
— Rakas ystävättäreni, sanoi Missirilli viimein, — kadun rakkautta, jonka te olette minulle lahjoittanut, sillä turhaan etsin ansioita, jotka olisivat voineet sen teissä herättää. Palatkaamme kristillisempiin tunteisiin, unohtakaamme haaveet, jotka ennen ovat vieneet meidät eksyksiin; minä en voi kuulua teille. Ainainen onnettomuus, joka on seurannut yrityksiäni, johtuu ehkä kuolemansynnistä, jonka vallassa alati olen ollut. Ja vaikka ei ottaisikaan huomioon muuta kuin inhimillisen viisauden neuvot, niin miksikä en tuona kovan onnen yönä jäänyt ystävieni luo? Miksen vaaran hetkenä ollut paikallani? Miksi on poissaoloni ollut omiaan aiheuttamaan mitä julmimpia epäluuloja? Minulla oli toinenkin intohimo kuin Italian vapaus.
Vanina ei tointunut hämmästyksestä, jonka Missirillin muutos hänessä herätti. Vaikkei tämä ollut sanottavasti laihtunut, hän näytti kolmenkymmenen ikäiseltä. Vanina luuli huonon kohtelun vankilassa synnyttäneen tämän muutoksen ja puhkesi itkuun.
— Ah, sanoi hän, — vanginvartijat kun niin lupasivat kohdella sinua hyvin.
Oli niin, että kuoleman läheisyydessä kaikki uskonnolliset periaatteet, jotka saattoi yhdistää Italian vapauttamisen intohimoon, olivat heränneet nuoren carbonaron sydämessä. Vähitellen Vanina huomasi, että hänen rakastetussaan ilmenevä hämmästyttävä muutos oli kokonaan henkinen eikä suinkaan ruumiillinen, huonon kohtelun aiheuttama. Hänen tuskansa, jonka hän luuli olevan korkeimmillaan, siitä vielä lisääntyi.
Missirilli vaikeni, Vanina näytti olevan tukahtumaisillaan nyyhkytyksiin. Missirilli sanoi, hiukan liikuttuneena itsekin:
— Jos rakastaisin jotakuta tässä maailmassa, rakastaisin teitä, Vanina; mutta Jumalan armosta on minun elämälläni enää vain yksi tarkoitus: joko kuolla vankilassa tai koettaa vapauttaa Italia.
Oli taas äänetöntä. Vanina ei ilmeisesti kyennyt puhumaan, hän yritti turhaan. Missirilli lisäsi: