— Hirviö, huudahti Pietro raivoissaan hyökäten hänen päällensä ja koetti surmata hänet kahleillaan.
Hän olisi onnistunut siinä ilman vanginvartijaa, joka juoksi apuun ensimmäisen hätähuudon kuullessaan. Hän kävi Missirilliin käsiksi.
— Kas tässä, hirviö, en tahdo olla mitään sinulle velkaa, sanoi Missirilli Vaninalle ja heitti hänelle, minkä kahleilta pystyi, viilat ja timantit ja poistui nopeasti.
Vanina jäi tyrmistyneenä seisomaan. Hän palasi Roomaan. Ja sanomalehti ilmoitti hänen menneen naimisiin prinssi don Livio Saveliin kanssa.
PALLIANON HERTTUATAR
En ole luonnontutkija. Osaan vain hyvin kehnosti kreikkaa. Matkustaessani Sisiliaan ei siis päätarkoitukseni ollut katsella Etnan ihmeellisyyksiä, ei hankkia itselleni tai muille selvyyttä kaikesta siitä, mitä vanhat kreikkalaiset kirjailijat ovat sanoneet Sisiliasta. Ensi kädessä hain viehättävää silmänruokaa, jota tämä kummallinen seutu runsaasti tarjoaa. Sanotaan, että se muistuttaa Afrikkaa, mutta minusta ainakin on aivan varmaa, että se muistuttaa Italiaa vain kuluttavilta intohimoiltaan. Juuri sisilialaisista saattaa sanoa, ettei heidän sanavarastossaan ole sanaa mahdoton, kun he ovat syttyneet rakkauteen tai vihaan, eikä vihan syynä tässä kauniissa maassa milloinkaan ole rahanhimo.
Olen huomannut, että Englannissa ja etenkin Ranskassa puhutaan usein italialaisesta intohimosta, hillittömästä intohimosta, sellaisena kuin se Italiassa oli kuudennellatoista ja seitsemännellätoista vuosisadalla. Meidän päivinämme se kaunis intohimo on kuollut, tyystin hävinnyt niistä kansanluokista, jotka ovat ottaneet matkiakseen ranskalaisia tapoja ja Pariisissa ja Lontoossa muodissaolevia käyttäytymisen muotoja.
Tiedän vallan hyvin voitavan sanoa, että Kaarle V:n aikaan (1530) jäljiteltiin Napolissa, Firenzessä, vieläpä Roomassakin jonkin verran espanjalaisia tapoja, mutta olihan näillä ylevillä seuratavoilla pohjana kunnioitus, jonka jokainen ihmisen nimen ansaitseva on velkaa sisimmälleen. Ne eivät suinkaan olleet toimintatarmon vihollisia, vaan kiihottivat sitä, kun sen sijaan Richelieun herttuaa matkivien keikarien (vuoden 1760 vaiheilla) ensimmäinen elämänohje oli, ettei saanut minkään asian vuoksi näyttää liikuttuneelta. Eikö englantilaisten dandyjen perusohjeena, heidän, joita nyt ranskalaisten keikarien asemesta Napolissa jäljitellään, ole että he ovat olevinaan ikävystyneitä kaikkeen, tuntevat olevansa kaiken yläpuolella.
Niinpä ei italialaista intohimoa ole vuosisataan tavattukaan tämän maan hienoston keskuudessa.
Saadakseni jonkinlaisen käsityksen tästä italialaisesta intohimosta, josta romaaninkirjoittajamme puhuvat niin suurella varmuudella, minun on ollut pakko tutkia historiaa, mutta kuitenkaan eivät suuret historiankirjoittajat, lahjakkaat miehet, puhu juuri mitään sellaisista yksityiskohdista. He eivät katso hyväksi ottaa huomioon mielettömyyksiä paitsi silloin, kun niitä ovat tehneet kuninkaat ja ruhtinaat. Olen turvautunut kunkin kaupungin paikallishistoriaan, mutta minua on säikähdyttänyt aineiston runsaus. Tuollainen pikkukaupunki komeilee historialla, johon kuuluu kolme tai neljä painettua nelitaitteista nidosta ja seitsemän tai kahdeksan nidosta käsikirjoituksia, nämä jälkimmäiset miltei mahdottomia lukea, täynnä lyhennyksiä, jotka antavat kirjoitukselle erikoisen muodon, ja kiintoisimmissa kohdissa noudattaen paikkakunnan puhetapaa, jota kahdenkymmenen peninkulman päässä ei kukaan ymmärrä. Sillä koko kauniissa Italiassa, jossa rakkaus on synnyttänyt niin paljon traagillisia tapahtumia, puhutaan vain kolmessa kaupungissa, Firenzessä, Sienassa ja Roomassa jotakuinkin samalla lailla kuin kirjoitetaan. Kaikkialla muualla kirjakieli melkoisesti eroaa puhekielestä.