Se mitä nimitetään italialaiseksi intohimoksi, se on: intohimoksi, joka koettaa tyydyttää itseään eikä vain antaa lähimmäiselle loistavaa kuvaa omasta persoonastamme, saa alkunsa renessanssin alkaessa kahdennellatoista vuosisadalla ja sammuu ainakin korkeimmissa piireissä vuoden 1734 vaiheilla. Siihen aikaan pääsivät Bourbonit hallitusohjiin Napolissa. Ensimmäinen heistä oli don Carlos, erään Farnese-sukuun kuuluvan ruhtinattaren poika hänen toisesta avioliitostaan Filip V:n, Ludvig XVI:n surkuteltavan pojanpojan kanssa, joka ei keskellä kuulasadettakaan pelännyt, jonka aina oli ikävä ja joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Tiedetään, että kahdenkymmenen neljän vuoden kuluessa etevä kastraatti Farinelli lauloi joka päivä hänelle kolme mielilaulua, aina samat.
Filosofiaan taipuvainen henkilö pitänee kummallisena erityisen Roomassa tai Napolissa tunnetun intohimon nimeämistä, mutta tunnustan, ettei mikään ole minusta luonnottomampaa kuin romaanit, jotka antavat vain italialaisia nimiä henkilöilleen. Emmekö ole yksimielisiä siitä, että intohimot muuttuvat, siirryttyään sata peninkulmaa pohjoiseen? Onko rakkaus samanlainen Marseillessa ja Pariisissa? Korkeintaan saattaa sanoa, että paikkakunnat, joilla kauan on ollut samanlainen hallitus, saavat yhteisön jonkinlaisen ulkonaisen yhtäläisyyden.
Maisemat, samaten kuin intohimot, samaten kuin musiikki, muuttuvat sikäli kuin siirrytään kolme tai neljä leveysastetta pohjoiseen. Napolilainen maisema näyttäisi Venetsiassa luonnottomalta, ellei Italiassakin olisi sovittu siitä, että Napolin kaunista luontoa tulee aina ihailla. Pariisissa menemme vielä pitemmälle, luulemme, että metsät ja viljapellot näyttävät aivan samanlaisilta Napolissa ja Venetsiassa, ja vaadimme, että Canaletton värit esimerkiksi ovat aivan samanlaiset kuin Salvator Rosan.
Naurettavuuden huippu on, kun englantilainen vallasnainen, jolla on kaikki saarensa mainiot ominaisuudet, mutta joka ei kykene kuvaamaan vihaa ja rakkautta edes omalla saarellaan, kun rouva Anna Radcliffe antaa henkilöilleen italialaisia nimiä ja valtavia intohimoja kuuluisassa romaanissaan Mustan veljeskunnan rippituoli.
En koeta antaa miellyttävämpää pukua tämän tosikertomuksen yksinkertaiselle ja usein loukkaavan karkealle kertomatavalle, jolla koettelen lukijan kärsivällisyyttä, niinpä esimerkiksi käännän tarkoin Pallianon herttuattaren vastauksen serkkunsa Marcello Capeccen rakkaudentunnustukseen. Tämä perhetarina on kerrottuna — en tiedä miksi — erään Palermon käsinkirjoitetun historian toisen nidoksen lopussa, josta en voi antaa mitään yksityiskohtaisempia tietoja.
Tämä kertomus, jota mielipahakseni suuresti lyhennän (jätän pois koko joukon luonteenomaisia seikkoja) käsittelee enemmän onnettoman Carafa-suvun viimeisiä vaiheita kuin kertoilee yhdestä ainoasta intohimosta. Kirjallinen turhamaisuus sanoo minulle, että kukaties olisin kyennyt lisäämään muutamien kohtien mielenkiintoisuutta ja tekemään niistä enemmän arvailemalla ja kertomalla yksityiskohtaisesti lukijalle, mitä henkilöt tunsivat. Mutta voisinko minä, nuori ranskalainen, syntynyt Pariisin pohjoispuolella, aavistaa mitä italialaissielut vuonna 1559 kokivat? Korkeintaan voin toivoa arvaavani, mitä 1838:n ranskalaiset lukijat pitivät mieluisana ja viehättävänä.
Se tunteiden intohimoisuus, joka vallitsi Italiassa vuoden 1559 vaiheilla, kysyi tekoja eikä sanoja. Siksipä seuraavassa kertomuksessa onkin hyvin vähän keskusteluja. Se on vahingoksi tälle käännökselle, tottuneet kun olemme romaanihenkilöittemme pitkiin keskusteluihin — heillehän kaksinpuhelu on taistelua. Kertomus, jolle pyydän lukijaa suomaan koko kärsivällisyytensä, käsittelee muuatta omituista ilmiötä, joka espanjalaisten kautta on kotiutunut italialaisten tapoihin. En ole hitustakaan poikennut kääntäjäntehtävästäni. Kuudennentoista vuosisadan tunne-elämän ja kertojan esitystavan uskollinen säilyttäminen on minun mielestäni tämän traagillisen tarinan pääansio, mikäli sitä nyt voi ansiona pitää. Kertoja oli todennäköisesti aatelismies, joka kuului onnettoman Pallianon herttuattaren sukuun.
Pallianon herttuan hovissa vallitsi mitä ankarin espanjalainen etiketti. Ottakaa huomioon, että jokaisella kardinaalilla, jokaisella roomalaisella ruhtinaalla oli samanlainen hovi, niin voitte saada käsityksen siitä, minkälaisen näyn vuonna 1559 sivistynyt Rooman kaupunki tarjosi. Älkää unohtako, että samaan aikaan kuningas Filip II, joka salajuoniaan varten tarvitsi kahden kardinaalin äänet, antoi kummallekin heistä kaksisataa tuhatta livrea korkoja kirkollisina almuina. Rooma, jolta puuttui merkittävä sotajoukko, oli maailman pääkaupunki. Vuonna 1559 Pariisi oli vielä kutakuinkin miellyttävien raakalaisten asuinpaikka.
ERÄÄN VANHAN, VUONNA 1566 KIRJOITETUN KERTOMUKSEN TARKKA KÄÄNNÖS
Juan Pietro Carafa oli syntyisin eräästä Napolin kuningaskunnan mitä ylhäisimmästä suvusta, mutta hänen elämäntapansa olivat karkeat, hiomattomat, väkivaltaiset ja sopivat paimenelle. Hän otti pitkän takin (papinkauhtanan) ja lähti nuorena Roomaan, jossa hän pääsi eteenpäin serkkunsa Olivier Carafan, kardinaalin ja Napolin arkkipiispan suosimana. Aleksanteri VI, tuo suuri mies, joka tiesi kaikki ja taisi kaikki, teki hänet camerierekseen (mikä jotakuinkin vastaa meidän aikamme ordonanssiupseeria). Julius II nimitti hänet Chietin arkkipiispaksi. Paavi Paavali teki hänestä kardinaalin ja viimein 23. päivänä toukokuuta 1555 konklaavin kardinaalien juonittelujen ja kiivaiden väittelyjen jälkeen hänet valittiin Paavali IV:n nimisenä paaviksi. Hän oli silloin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha. Nekin, jotka juuri olivat kutsuneet hänet pyhän Pietarin istuimelle, vapisivat pian ajatellessaan tulevan vallitsijansa ankaruutta ja kiivasta, taipumatonta jumalanpelkoa.