Tieto tästä odottamattomasta nimityksestä synnytti mullistuksen Napolissa ja Palermossa. Muutaman päivän kuluttua nähtiin Roomassa suuri joukko kuuluisan Carafa-suvun jäseniä. Kaikki saivat nimityksen, mutta kuten luonnollista, paavi suosi erityisesti kolmea veljenpoikaansa, veljensä kreivi Montorion poikia.
Don Juanista, joka oli vanhin ja jo naimisissa, tehtiin Pallianon herttua. Tämä herttuakunta, joka oli riistetty sen omistajalta Marco Antonio Colonnalta, käsitti useita kyliä ja pikkukaupunkeja. Don Carlos, hänen Pyhyytensä nuorempi veljenpoika, joka oli Maltan ritari ja ollut sodassa, valittiin kardinaaliksi, Bolognan paavilliseksi lähetiksi ja pääministeriksi. Hän oli erittäin päättäväinen mies. Uskollisena sukunsa perinteille hän uskalsi vihata maailman mahtavinta kuningasta (Filip II:sta, Espanjan ja Intian kuningasta) ja antoi hänelle todistuksia vihastaan. Uuden paavin kolmannesta veljenpojasta, don Antonio Carafasta paavi teki hänen mentyään naimisiin Montebellon markiisin. Sitten hän sai aikaan avioliiton Fransin, Ranskan dauphinin ja kuningas Henrik II:n pojan, ja erään veljentyttären välillä. Myötäjäisiksi Paavali IV aikoi määrätä Napolin kuningaskunnan, joka oli tarkoitus vallata Filip II:lta, Espanjan kuninkaalta. Carafan suku vihasi tätä mahtavaa hallitsijaa, joka — kuten saamme nähdä — lopulta saattoi sen perikatoon käyttämällä hyväkseen sen omia hairahduksia. Noustuaan pyhän Pietarin istuimelle, maailman mahtavimmalle valtaistuimelle, joka siihen aikaan saattoi varjoon Espanjankin kuuluisat itsevaltiaat, kelpasi Paavali IV, kuten useimmat seuraajansa, kaikkien hyveiden esikuvaksi. Hän oli suuri paavi ja suuri pyhimys, koettipa hän ehkäistä väärinkäytöksiäkin kirkossa ja poistaa täten yleisen kirkolliskokouksen, jota ilman Rooman hovissa ei suinkaan voitu olla, mutta jota viisas politiikka kielsi hyväksymästä.
Noudattaen ajan tapaa, joka meidän päivinämme on joutunut unohduksiin ja joka ei sallinut hallitsijan luottaa henkilöihin, joiden edut mahdollisesti eivät olleet hänen omiaan, hallitsivat hänen Pyhyytensä valtakuntaa yksinvaltiaina hänen kolme veljenpoikaansa. Kardinaali oli pääministeri ja hallitsi setänsä käskyjen mukaan, Pallianon herttua oli valittu pyhän kirkon sotajoukon kenraaliksi; eikä markiisi de Montebello, joka oli palatsin vartiojoukon päällikkö, päästänyt sisään muita kuin mieleisiään henkilöitä. Pian nämä nuoret miehet alkoivat harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta. Aluksi he anastivat heidän hallitukselleen vihamielisten perheiden omaisuuden. Kansa ei tiennyt mihin kääntyä oikeutta saadakseen. Ihmiset eivät ainoastaan pelänneet omaisuutensa puolesta, heidän vaimojensa ja tytärtensä kunniakaan ei ollut turvattu, niin kauhealta kuin tämä seikka tuntuneekin siveän Lucretian kotimaasta puhuttaessa. Pallianon herttua ja hänen veljensä ryöstivät kauneimmat naiset, ei tarvittu muuta kuin että nämä onnettomuudekseen heitä miellyttivät. Hämmästyneinä saatiin nähdä, että he eivät vähääkään välittäneet aatelisesta verestä sen paremmin kuin he kavahtivat pyhien luostarien vihittyä kynnystä. Epätoivon partaalle saatettu kansa ei tiennyt kenen puoleen kääntyä valituksineen, niin suuri oli veljesten herättämä kauhu kaikissa niissä, jotka lähestyivät paavia: he olivat röyhkeitä lähettiläitäkin kohtaan.
Herttua oli ennen setänsä valtaan pääsyä nainut Violante de Cardonen, joka polveutuen espanjalaissyntyisestä suvusta kuului Napolin korkeimpaan aatelistoon.
Hän oli kotoisin Seggio di Nidosta.
Violante oli kuuluisa harvinaisesta kauneudestaan ja viehätysvoimastaan, jota hän osasi käyttää hyväkseen, milloin tahtoi miellyttää, mutta vielä kuuluisampi järjettömästä ylpeydestään. Ollakseni oikeudenmukainen minun kuitenkin tulee myöntää, että olisi vaikeata löytää ylevämpää mieltä, seikka minkä hän todisti koko maailmalle sillä, ettei ennen kuolemaansa tunnustanut mitään kapusiinimunkille, joka häntä ripitti. Hän osasi ulkoa mestari Arioston ihmeellisen Orlandon ja lausui sitä erinomaisen viehättävästi, samoin kuin useimpia Petrarcan sonetteja, Pecornen kertomuksia ja muuta. Mutta vielä lumoavampi hän oli, kun hän suvaitsi puhetoverilleen uskoa omituisia ajatuksiaan, joita syntyi hänen mielessään.
Hänellä oli poika, jota nimitettiin Cavin herttuaksi. Hänen veljensä don Fernando, Aliffen kreivi, tuli Roomaan lankojensa suuren menestyksen viekoittelemana.
Pallianon herttua piti loistavaa hovia; Napolin ylhäisimpien sukujen nuorukaiset kilpailivat kunniasta saada kuulua siihen. Niistä, jotka olivat hänelle rakkaimmat, Rooma ihaili erikoisesti Marcello Capeccea Seggio di Nidosta, nuorta aatelismiestä, joka oli Napolissa yhtälailla kuuluisa älykkyydestään kuin jumalallisesta kauneudesta, jonka taivas oli hänelle suonut.
Herttuattarella oli suosikkina Diane Brancaccio, joka silloin oli kolmikymmenvuotias, hänen kälynsä Montebellon markiisittaren läheinen sukulainen. Roomassa kerrottiin, ettei hän tätä suosikkia kohtaan ollut lainkaan ylpeä, vaan uskoi hänelle kaikki salaisuutensa. Mutta nämä salaisuudet koskivat vain politiikkaa; herttuatar herätti intohimoja, mutta hän ei vastannut niihin.
Kardinaali Carafan neuvosta paavi kävi sotaa Espanjan kuningasta vastaan, ja Ranskan kuningas lähetti paavin avuksi sotajoukon, jota johti herttua de Guise.