Mutta pysytelkäämme Pallianon herttuan hovin sisäisissä asioissa.
Capecce oli pitkät ajat ollut kuin hullu; hänen nähtiin suorittavan mitä eriskummallisimpia tekoja. Itse asiassa nuorukaisparka oli intohimoisesti rakastunut valtiattareensa herttuattareen, mutta ei uskaltanut tunnustaa tälle rakkauttaan. Hän ei kuitenkaan ehdottomasti epäillyt päämääränsä saavuttamista, hän näki herttuattaren olevan syvästi suuttuneen puolisolleen, joka laiminlöi häntä. Pallianon herttua oli kaikkivaltias Roomassa, ja herttuatar tiesi, että miltei joka päivä Rooman kauneudestaan kuuluisimmat naiset kävivät tervehtimässä hänen puolisoaan hänen omassa palatsissaan, ja tämä oli loukkaus, jota hän ei voinut sietää.
Hänen Pyhyytensä paavi Paavali IV:en kappalaisten joukossa oli muuan kunnianarvoisa munkki, jonka kanssa hänellä oli tapana lukea messukirjaansa. Tämä henkilö uskalsi vaarasta välittämättä ja ehkä Espanjan lähettilään kehotuksista eräänä päivänä ilmaista paaville kaikki hänen veljenpoikiensa häpeämättömyydet. Hänen Pyhyytensä sairastui surusta, hänen teki mieli epäillä, mutta joka taholta tuli painavia todistuksia. Vuoden 1559 ensimmäisenä päivänä tapahtui jotakin, joka antoi vahvistuksen paavin epäluuloille ja kukaties sai Hänen Pyhyytensä tekemään päätöksensä. Juuri Herramme ympärileikkauksen päivänä, seikka mikä suuresti pahensi rikosta niin hurskaan valtiaan silmissä, piti Andrea Lanfranchi, Pallianon herttuan kirjuri komeat illalliset kardinaali Carafalle, ja jottei ruokapöydän tuottamista nautinnoista puuttuisi hekumallisia kiihokkeita, hän kutsui illallisille Martuccian, joka oli ylhäisen Rooman kauneimpia, suosituimpia ja rikkaimpia kurtisaaneja. Kova onni tahtoi, että herttuan suosikki Capecce, sama mies, joka salaisesti rakasti herttuatarta ja jota pidettiin maailman pääkaupungin kauneimpana miehenä, oli jo jonkin aikaa ollut kiintynyt Martucciaan. Tänä iltana hän haki häntä kaikkialta, mistä vain saattoi toivoa hänet tapaavansa. Kun ei Martucciaa näkynyt missään, alkoi Capecce, joka oli kuullut illallisista Lanfranchin talossa aavistaa mitä oli tekeillä ja tuli puoliyöstä aseistetun miesjoukon seuraamana Lanfranchin luo. Hänelle avattiin ovi, häntä kehotettiin istuutumaan ja ottamaan osaa juhlaan; mutta lausuttuaan muutaman pakollisen sanan hän viittasi Martucciaa nousemaan pöydästä ja poistumaan kanssaan. Kun tämä aivan hämmentyneenä epäröi aavistaen mitä tulisi tapahtumaan, nousi Capecce istuimeltaan, lähestyi nuorta tyttöä ja tarttuen häntä käteen koetti viedä hänet mukanaan. Kardinaali, jonka kunniaksi Martuccia oli tullut, vastusti kiivaasti hänen lähtöään. Capecce oli itsepäinen ja koetti viedä hänet pois salista.
Kardinaalipääministeri, joka sinä iltana oli pukeutunut aivan toisin kuin hänen korkea virka-arvonsa vaati, veti miekkansa ja pannen liikkeelle kaiken pontevuutensa ja rohkeutensa, jonka koko Rooma tunsi, hän vastusti nuoren tytön poislähtöä. Vihan vimmoissa kutsui Marcello väkeään, mutta nämä olivat suurimmaksi osaksi napolilaisia, ja kun he tunsivat herttuan kirjurin ja viimein kardinaalin, jota he eivät ensin olleet tuntea hänen kummallisen pukunsa vuoksi, pistivät he miekkansa huotraan, eivätkä tahtoneet tapella, vaan koettivat rakentaa rauhaa.
Tämän sekasorron aikana onnistui Martuccian, jonka ympärillä oli ihmisiä ja jota Marcello Capecce piti kiinni vasemmasta kädestä, pujahtaa pakoon. Kun Marcello huomasi hänen poissaolonsa, hän juoksi hänen jälkeensä ja koko hänen väkensä seurasi mukana.
Mutta yön pimeys antoi aihetta mitä kummallisimpiin juttuihin, ja tammikuun toisen päivän aamulla liikkui pääkaupungissa huhuja tuhoisasta taistelusta, joka oli kuulemma tapahtunut kardinaaliveljenpojan ja Marcello Capeccen välillä. Pallianon herttua, joka oli kirkon sotajoukkojen päällikkö, luuli asiaa vakavammaksi kuin se oli, ja koska hän ei ollut kovin hyvissä väleissä ministeri-veljensä kanssa, hän vangitutti samana yönä Lanfranchin ja seuraavana päivänä aamulla varhain Marcello itse pantiin tyrmään. Sittemmin huomattiin, ettei kukaan ollut menettänyt henkeään ja että nämä vangitsemiset olivat vain omansa lisäämään huhuja, jotka vahingoittivat yksinomaan kardinaalia. Kiiruhdettiin vapauttamaan vangitut ja kolme veljestä yhdisti suunnattoman vaikutusvaltansa saadakseen asian peitetyksi. He uskoivat ensin onnistuvansa siinä, mutta kolmantena päivänä tuli koko juttu paavin korviin. Hän kutsutti luokseen molemmat veljenpoikansa ja puhui heille kuten sopii odottaakin niin hurskaalta ja syvästi loukkaantuneelta ruhtinaalta.
Tammikuun viidentenä päivänä kokoontui suuri joukko pyhän viran neuvoskunnan kardinaaleja. Paavi puhui itse ensiksi tästä häpeällisestä asiasta ja kysyi läsnäolevilta kardinaaleilta, kuinka he olivat uskaltaneet jättää hänet tietämättömäksi siitä:
— Te vaikenette, ja kuitenkin tämä häväistys koskee sitä ylevää virka-arvoa, jota te kannatte. Kardinaali Carafa on uskaltanut julkisesti esiintyä maallisessa puvussa ja paljastettu miekka kädessä. Ja missä tarkoituksessa? Riistääkseen toiselta julkean kurtisaanin.
On helppo kuvitella sitä kuolonhiljaisuutta, joka vallitsi hovimiesten keskuudessa tämän vihanpurkauksen kohdistuessa pääministeriin. Kahdeksankymmenvuotias vanhus siinä julisti vihaansa rakastettua veljenpoikaa kohtaan, joka siihen asti oli kokonaan vallinnut hänen tahtoaan. Harmissaan paavi puhui kardinaalinarvon riistämisestä veljenpojaltaan.
Paavin vihaa lietsoi Toscanan suurherttuan lähettiläs, joka tuli valittamaan eräästä kardinaalipääministerin uudesta julkeudesta. Ennen niin mahtava kardinaali tuli Hänen Pyhyytensä luo tavanmukaiseen työhönsä. Paavi antoi hänen odottaa neljä tuntia etuhuoneessa kaikkien nähden ja antoi hänen lähteä suomatta hänelle puheillepääsyä. Saattaa kuvitella mitä tuskia tämä tuotti ministerin suunnattomalle ylpeydelle. Kardinaali oli kiihtynyt, mutta ei masentunut; hän ajatteli, että iän painama vanhus, jota koko ikänsä oli sukulaisrakkaus johtanut ja joka oli hyvin vähän tottunut maallisten, ajallisten asiain hoitamiseen, lopulta pakosta turvautuisi hänen työkykyynsä. Mutta paavin siveellisyys pääsi voitolle. Hän kutsui kardinaalit kokoon ja katsottuaan heihin kauan puhumatta puhkesi viimein kyyneliin eikä epäröinyt tehdä tavallaan julkista anteeksipyyntöä.