— Vanhuudenheikkous, hän sanoi, — ja huolenpito uskonnollisista asioista, joista, kuten tiedätte, koetan poistaa kaikki väärinkäytökset, ovat saaneet minut luovuttamaan maallisen valtani kolmelle veljenpojalleni. He ovat käyttäneet sitä väärin, ja minä hylkään heidät ainiaaksi.
Sen jälkeen luettiin paavillinen kirjelmä, jolla veljenpojilta riistettiin kaikki heidän arvonsa ja heidät karkoitettiin kurjiin kyliin. Kardinaalipääministeri määrättiin maanpakoon Civita Laviniaan, Pallianon herttua Sorianoon ja markiisi Montebelloon. Herttua menetti säännölliset palkkatulonsa jotka nousivat seitsemäänkymmeneenkahteentuhanteen piasteriin (enemmän kuin miljoona vuoden 1838 rahassa).
Ei tullut kysymykseenkään olla noudattamatta näitä ankaria määräyksiä: Carafa-veljeksillä oli vihamiehinä ja vartijoina koko Rooman kansa, joka inhosi heitä.
Pallianon herttua asettui lankonsa kreivi d'Aliffen ja Leonardo del Cardinen kera asumaan pieneen Sorianon kylään, kun taas herttuatar ja hänen anoppinsa asuivat Gallesessa, joka on kurja kyläpahanen tuskin kahden peninkulman päässä Sorianosta.
Seutu oli viehättävää, mutta he viettivät maanpakolaisen elämää, ja heidät oli karkoitettu Roomasta, missä he äsken olivat mielinmäärin hallinneet.
Marcello Capecce oli muiden hovimiesten mukana seurannut valtiatartaan maanpakoon tuohon kurjaan kylään. Koko Rooman kunnioituksen sijasta näki tämä muutamia päiviä sitten niin mahtava nainen, joka nautti asemastaan koko ylpeytensä kiihkeydellä, vain yksinkertaisia talonpoikia, joiden ihmettelykin muistutti häntä lankeemuksestaan. Hän ei löytänyt mistään lohdutusta. Hänen setänsä oli niin vanha, että luultavasti kuolema korjaisi hänet ennen kuin hän ennättäisi kutsua takaisin veljenpoikansa, ja onnettomuuden lisäksi nuo kolme veljestä eivät voineet sietää toisiaan. Väitettiinpä, että herttua ja markiisi, joilla ei ollut kardinaalin hillittömiä intohimoja, olivat säikähtyneinä hänen irstailustaan menneet niin pitkälle, että olivat ilmiantaneet hänet paaville.
Tämän syvän epäsuosion surkeudessa tapahtui jotakin, mikä herttuattaren ja itsensä Capeccen onnettomuudeksi osoitti, ettei todellinen intohimo ollut Roomassa ohjannut Capeccen askeleita Martuccian luo.
Kun herttuatar oli eräänä päivänä kutsunut hänet luokseen antaakseen hänelle määräyksen, olivat he kahden huoneessa, seikka mikä ei tapahtunut kuin pari kertaa koko vuodessa. Kun Capecce näki, ettei ollut ketään siinä huoneessa, missä hän oli herttuattaren kanssa, hän seisoi liikkumatta ja ääneti. Hän meni ovelle nähdäkseen oliko viereisessä huoneessa ketään, joka saattoi kuunnella. Sitten hän uskalsi puhua:
— Rouva, älkää hämmästykö, älkää vihastuko oudoista sanoista, jotka uskallan teille lausua. Jo kauan olen rakastanut teitä enemmän kuin elämää. Jos olen ollut liian varomaton uskaltaessani rakastunein silmin katsella jumalaista kauneuttanne, ei teidän pidä syyttää siitä minua, vaan yliluonnollista voimaa, joka minua ajaa ja kiihottaa. Minä kärsin, palan; en pyydä huojennusta liekille, joka minua kuluttaa, vaan pyydän että te jalomielisyydessänne säälitte palvelijaa, joka on täynnä epäilyksiä ja nöyryyttä.
Herttuatar näytti hämmästyneeltä ja vielä enemmän suuttuneelta.