— Marcello, keneksi olet minua luullut, sanoi hän, — uskaltaessasi vaatia minulta rakkautta? Eroavatko minun elämäni ja käytöstapani niin suuresti soveliaisuuden säännöistä, että siitä olet voinut saada aihetta moiseen hävyttömyyteen? Kuinka olet uskaltanut uskoa, että minä voisin antautua kenellekään muulle kuin herralle miehelleni? Annan sinulle anteeksi, mitä olet sanonut, sillä pidän sinua intohimoisena ihmisenä, mutta varo tekemästä uudelleen samankaltaista rikosta, muuten vannon rankaisevani sinua samalla kertaa sekä ensimmäisestä että toisesta julkeudestasi.
Herttuatar poistui vihan vallassa. Tietenkin Capecce oli rikkonut varovaisuuden vaatimuksia vastaan, sillä tulee antaa aavistaa, mutta ei puhua. Hän oli hämillään ja pelkäsi kovin, että herttuatar kertoisi asian miehelleen.
Mutta tapahtuikin aivan toisin kuin hän oli pelännyt. Kylän yksinäisyydessä ei ylpeä Pallianon herttuatar voinut olla suosikkihovinaiselleen Diana Brancacciolle kertomatta, mitä hänelle oli rohjettu sanoa. Tämä nainen oli kolmikymmenvuotias ja häntä kalvoivat tuliset intohimot. Hänellä oli punaiset hiukset (kertoja puhuu useamman kerran tästä seikasta, joka hänen mielestään tuntuu antavan selityksen kaikkiin Diana Brancaccion mielettömiin tekoihin). Hän rakasti intohimoisesti Domitiano Fornaria, muuatta aatelismiestä, joka oli markiisi Montebellon palveluksessa. Hän tahtoi mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta suostuisivatko markiisi ja hänen vaimonsa, joihin hänet yhdisti verenheimolaisuus, että hän menisi naimisiin miehen kanssa, joka tosiasiallisesti oli palvelijan asemassa heihin nähden? Tämä este oli ylipääsemätön, ainakin näennäisesti.
Oli vain yksi menestymisen mahdollisuus: oli koetettava hankkia Pallianon herttualta, markiisin vanhemmalta veljeltä, puoltolause, eikä Diana ollutkaan tässä suhteessa aivan toivoton. Herttua kohteli häntä enemmän sukulaisena kuin palvelijana. Tämä mies oli luonnollinen ja hyväsydäminen ja hän välitti äärettömän paljon vähemmän kuin veljensä pelkistä etikettiseikoista. Vaikka herttua käytti hyväkseen kaikkia korkean asemansa suomia etuja, kuten oikea nuori mies ainakin, ja oli kaikkea muuta kuin uskollinen vaimolleen, hän kuitenkin rakasti puolisoaan hellästi eikä todennäköisesti voinut olla täyttämättä hänen toivomustaan, jos hän hiukankin itsepintaisesti jotakin pyysi.
Tunnustus, jonka Capecce oli uskaltanut tehdä herttuattarelle, oli alakuloisen Dianan mielestä odottamaton onnenpotku. Hänen valtiattarensa oli tähän saakka ollut toivottoman siveä; jos hänet valtaisi intohimo, jos hän tekisi hairahduksen, tarvitsisi hän joka hetki Dianaa ja tämä saattaisi pyytää mitä tahansa naiselta, jonka salaisuudet hän tiesi.
Sen sijaan että olisi herttuattaren kanssa ensin puhunut tämän velvollisuuksista itseään kohtaan ja sitten hirveistä vaaroista, joille tämä antautui alttiiksi niin tarkkanäköisessä hovissa, puhui Diana hillittömän intohimonsa sokaisemana Marcello Capeccesta valtiattarelleen samalla tavalla kuin hän puhui Domitiano Fornarista itselleen. Pitkissä keskusteluissa tässä yksinäisyydessä hän sai joka päivä tilaisuuden muistuttaa Marcellon viehättävyydestä ja kauneudesta, Marcello raukan, joka näytti niin alakuloiselta; hän oli kuten herttuatarkin Napolin eräästä ylhäisimmästä suvusta, hänen käytöksensä oli yhtä ylhäinen kuin hänen verensä, ja häneltä puuttui vain varoja, jotka onnenpotku milloin tahansa saattoi hänelle antaa, ollakseen joka suhteessa yhdenvertainen sen naisen kanssa, jota hän uskalsi rakastaa.
Diana huomasi ilokseen, että näiden keskustelujen ensimmäinen seuraus oli, että herttuatar tuli kaksinverroin avomielisemmäksi häntä kohtaan.
Hän ei suinkaan unohtanut ilmoittaa Marcello Capeccelle tietoja siitä, mitä tapahtui. Tämän kesän polttavassa helteessä herttuatar usein käveli Gallesea ympäröivissä metsissä. Päivän laskiessa oli hänellä tapana odottaa merituulta viehättävillä kunnailla, joita on näiden metsien keskellä ja joiden huipuilta näkyy meri vähintään kahden peninkulman päähän. Marcello saattoi oleskella näissä metsissä rikkomatta etiketin ankaria säännöksiä; kerrotaan, että hän pysytteli piilossa eikä näyttäytynyt herttuattarelle, ellei tämä Dianan puheiden vaikutuksesta ollut otollisessa mielentilassa. Diana antoi silloin merkin Marcellolle.
Diana näki, että hänen valtiattarensa oli pian valmis kuuntelemaan turmiollista intohimoa, jonka hän oli saanut heräämään hänen sydämessään ja antoi itse myöten kiihkeälle rakkaudelle, jonka Domitiano Fornari oli herättänyt. Hän katsoi nyt olevansa varma siitä, että saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Domitiano oli järkevä nuori mies, luonteeltaan kylmä ja varovainen. Intohimoisen rakastajattaren tulisuus oli hänestä vastenmielistä, sen sijaan että olisi häntä miellyttänyt. Diana Brancaccio oli Carafain läheinen sukulainen, hän oli varma, että hän olisi saanut tikariniskun rintaansa, jos pieninkin huhu hänen rakkausseikkailuistaan tulisi tuon kauhean kardinaali Carafan korviin, joka, vaikka olikin nuorempi kuin Pallianon herttua, oli itseasiassa suvun todellinen pää.
Herttuatar oli jo jonkin aikaa ollut Capeccen rakastajatar, kun eräänä päivänä Domitiano Fornaria ei löytynyt kylästä, mihin Montebellon markiisin hovi oli karkoitettu. Hän oli kadonnut: myöhemmin saatiin tietää, että hän oli astunut laivaan pienessä Nettunon satamassa; epäilemättä hän oli muuttanut nimeä eikä hänestä milloinkaan myöhemmin saatu mitään tietoa.