Kuka voisi kuvailla Dianan epätoivoa? Kuunneltuaan hyväntahtoisesti Dianan valituksia kohtaloa vastaan antoi herttuatar Palliano eräänä päivänä hänen ymmärtää, että tästä keskustelun aiheesta oli hänen mielestään jo yllin kyllin puhuttu. Diana tiesi, että hänen rakastajansa oli hänet hyljännyt, hänen sielussaan riehuivat mitä julmimmat aikomukset, hän veti hyvin kummallisia johtopäätöksiä siitä ohimenevästä ikävystymisestä, jota herttuatar oli tuntenut hänen alinomaisia valituksiaan kuullessaan. Diana uskotteli itselleen, että herttuatar oli saanut Domitiano Fornarin jättämään hänet iäksi ja lisäksi hankkinut hänelle matkarahat. Tämä järjetön ajatus perustui yksinomaan muutamiin herttuattaren aikoja sitten hänelle antamiin varoituksiin. Epäluuloa seurasi pian kosto. Diana pyysi päästä herttuan puheille ja kertoi hänelle kaiken, mitä tapahtui hänen vaimonsa ja Marcellon välillä. Herttua ei tahtonut uskoa sitä.
— Ajatelkaa, sanoi hän, — että viiteentoista vuoteen herttuatar ei ole antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen; hän on pysynyt lujana hovin houkutuksia, loistavan asemamme viettelyksiä vastaan Roomassa. Rakastettavat ruhtinaat ja itse Guisen herttua, ranskalaisen sotajoukon päällikkö, ovat tehneet turhia yrityksiä hänen suhteensa, ja te väitätte, että hän on antautunut tavalliselle aatelismiehelle.
Onnettomuudeksi oli herttuan ikävä Sorianossa, kylässä, johon hänet oli karkoitettu, ja joka oli tuskin kahden peninkulman päässä hänen vaimonsa asuinpaikasta. Diana pääsi siten monta kertaa herttuan puheille ilman että se tuli herttuattaren tietoon. Diana oli hämmästyttävän nerokas, intohimo teki hänet kaunopuheiseksi. Hän kertoi herttualle koko joukon yksityiskohtaisia tietoja, kosto oli tullut hänen ainoaksi nautinnokseen. Hän kertoi yhä uudelleen ja uudelleen, että miltei joka ilta kello yhdeltätoista tuli Capecce herttuattaren huoneeseen ja lähti sieltä vasta kello kahden kolmen aikaan aamulla. Nämä puheet vaikuttivat aluksi herttuaan niin vähän, ettei hän viitsinyt edes keskiyöllä kävellä Galleseen astuakseen odottamatta vaimonsa huoneeseen. Mutta eräänä iltana, kun herttua oli Gallesessa — aurinko oli laskenut mutta oli kuitenkin vielä aivan valoisaa — syöksyi Diana tukka hajalla saliin, missä hän oli. Kaikki muut poistuivat. Diana sanoi, että Marcello Capecce oli juuri hiipinyt herttuattaren huoneeseen. Herttua, joka epäilemättä oli tällä hetkellä huonolla tuulella, tarttui tikariinsa ja kiiruhti vaimonsa huoneeseen, astuen sinne salaovesta. Hän näki siellä Marcello Capeccen. Molemmat rakastavaiset kalpenivat tosin nähdessään hänen astuvan sisään, mutta muuten ei heidän asennoissaan ollut mitään moitteenalaista. Herttuatar istui vuoteessaan ja kirjoitti muistiin jotakin pikkusummaa, jonka oli käyttänyt. Muuan kamarineito oli huoneessa; Marcello seisoi kolmen askeleen päässä vuoteesta. Raivoissaan kävi herttua Marcelloa kiinni kurkusta, laahasi hänet viereiseen huoneeseen, ja käski hänen siellä heittää maahan tikarin ja veitsen. Sitten herttua huusi henkivartijoitaan, jotka viipymättä veivät Marcellon Sorianon vankilaan.
Herttuatar sai jäädä palatsiinsa, mutta häntä vartioitiin ankarasti.
Herttua ei ollut julma, näytti siltä, että hän aikoi salata tämän häpeällisen asian, jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin, joita kunnia häneltä vaati. Hän tahtoi uskotella, että Marcello oli vangittu aivan toisesta syystä ja väitti, että tämä nuori mies oli koettanut häntä myrkyttää, ottaen tekosyyksi suuret sammakot, jotka Marcello oli pari kolme kuukautta sitten korkeasta hinnasta ostanut. Mutta todellinen rikos oli liian hyvin tunnettu, ja hänen veljensä kardinaali kysyi häneltä, milloin hän aikoi rikollisten verellä pestä pois häväistyksen, joka oli uskallettu tehdä heidän sukuaan kohtaan.
Herttua kutsui luokseen vaimonsa veljen kreivi d'Aliffen ja perheen ystävän Antonio Torandon. Nämä kolme miestä muodostivat jonkinlaisen tuomioistuimen ja tuomitsivat Marcello Capeccen, jota syytettiin aviorikoksesta herttuattaren kanssa.
Kaiken inhimillisen epävakaisuus aiheutti sen, että paavi Pius IV, joka seurasi Paavali IV:ä, kuului espanjalaiseen puolueeseen. Hän ei kieltänyt mitään kuningas Filip II:lta, joka vaati kardinaalin ja Pallianon herttuan kuolemaa. Kumpikin veli sai vastata paikkakunnan tuomioistuimen edessä, ja heidän oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat kertovat meille kaikki seikat, jotka ovat yhteydessä Marcello Capeccen kuoleman kanssa.
Yksi lukuisista kuulustelluista todistajista kertoo nain:
— Olimme Sorianossa, herrallani herttualla oli pitkä neuvottelu kreivi d'Aliffen kanssa… Illalla hyvin myöhään mentiin pohjakerroksen kellariin, missä herttua oli panettanut kuntoon kuulustelussa tarvittavat köydet. Siellä olivat herttua, kreivi d'Aliffe, herra Antonio Torando, ja minä olin siellä.
Ensimmäiseksi todistajaksi kutsuttiin kapteeni Camillo Grifone,
Capeccen läheinen ja uskottu ystävä. Herttua sanoi hänelle: