— Rakastan teitä, säilytän salaisuutenne.
Tuntematon viittasi häntä astumaan sisään.
— Minun on pyydettävä anteeksi, sanoi Vanina. — Tyhmä uteliaisuuteni tuntunee teistä loukkaavalta. Vannon olevani vaiti, ja jos vaaditte, en milloinkaan palaa.
— Ken ei mielellään näkisi teitä? sanoi tuntematon. — Asutteko tässä palatsissa?
— Tietysti, vastasi Vanina. — Mutta huomaan, ettette tunnekaan minua: olen Vanina, don Hasdrubalin tytär.
Tuntematon katseli häntä kummastuneena, punastui kovin ja lisäsi sitten:
— Sallikaa minun toivoa, että joka päivä tulette minua katsomaan, mutta toivoisin, ettei ruhtinas saisi tietää käynneistänne.
Vaninan sydän löi kiivaasti, tuntemattoman käytös oli hänestä täysin moitteeton. Tuo nuori naisraukka oli varmaan loukannut jotakuta mahtavaa miestä, ehkä hän oli mustasukkaisuuden vallassa surmannut rakastajansa. Vaninan päähän ei pälkähtänyt ajatella jokapäiväistä syytä hänen onnettomuuteensa. Tuntematon sanoi, että hänellä oli olkapäässä haava, joka ulottui rintaan ja tuotti paljon tuskaa. Hänen suunsa tuli usein täyteen verta.
— Eikä teillä ole haavalääkäriä! huudahti Vanina.
— Tiedättehän, sanoi tuntematon, — että Roomassa haavalääkärien täytyy tehdä poliisille tarkka selko kaikista hoitamistaan haavoista. Ruhtinas näkee hyväksi itse sitoa haavani.