Tuntematon vältti huolellisesti säälittelemästä onnettomuuttaan. Vanina rakasti häntä kiihkeästi. Kuitenkin kummastutti nuorta prinsessaa se seikka, että keskellä vakavaa keskustelua tuntemattoman oli hyvin vaikea äkkiä pidättäytyä nauramasta.
— Olisin onnellinen, sanoi Vanina, — jos saisin tietää nimenne.
— Nimeni on Clementine.
— No niin, rakas Clementine, huomenna kello viideltä tulen teitä tervehtimään.
Seuraavana päivänä oli Vaninan uusi ystävätär hyvin heikko.
— Minä tuon teidän luoksenne haavalääkärin, sanoi Vanina syleillen häntä.
— Kernaimmin kuolisin, sanoi tuntematon. — Voisinko paljastaa hyväntekijäni?
— Rooman kuvernöörin herra Savelli-Catanzaran haavalääkäri on erään meidän palvelijamme poika, jatkoi Vanina vilkkaasti; — hän on meille uskollinen eikä hänen asemansa vuoksi tarvitse pelätä ketään. Isäni ei osaa antaa oikeata arvoa hänen uskollisuudelleen, minä lähetän hakemaan häntä.
— En halua haavalääkäriä, huudahti tuntematon niin kiihkeästi, että se hämmästytti Vaninaa. — Käykää minua katsomassa, ja jos Jumala näkee hyväksi kutsua minut luokseen, kuolen onnellisena syliinne.
Seuraavana päivänä oli tuntematon vielä heikompi.