— Jos rakastatte minua, sanoi Vanina lähtiessään, — otatte vastaan haavalääkärin.
— Jos hän tulee, katoaa onneni.
— Lähetän hakemaan häntä, sanoi Vanina.
Puhumatta sanaakaan pidätti tuntematon hänet lähtemästä tarttumalla hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla. Oli pitkä vaitiolo, tuntemattomalla oli kyyneleet silmissä. Viimein hän päästi Vaninan käden ja sanoi sen näköisenä kuin olisi ollut kuolemaisillaan:
— Minun täytyy tunnustaa teille jotakin. Toissapäivänä valehtelin sanoessani, että nimeni on Clementine; minä olen onneton carbonaro…
Hämmästyneenä siirsi Vanina tuoliaan ja nousi.
— Tiedän, jatkoi carbonaro, — että tämä tunnustus riistää minulta ainoan onnen, mikä kiinnittää minut elämään: mutta minun olisi alhaista pettää teitä. Nimeni on Pietro Missirilli, olen yhdeksäntoistavuotias, isäni on köyhä haavalääkäri San-Angelo-in-Vadossa, itse olen carbonaro. Salaliittomme tuli ilmi, minut tuotiin kahleissa Romagnasta Roomaan. Kolmetoista kuukautta vietin vankikopissa, jota lamppu valaisi yötä päivää. Muuan laupias sielu päätti pelastaa minut. Minut puettiin naisen vaatteisiin. Kun lähdin vankilasta ja kuljin vartijain ohi viimeisen portin luona, kuulin yhden heistä kiroilevan carbonaroja; annoin hänelle korvapuustin. Vakuutan teille, että se ei ollut turhanpäiväistä uhkamieltä, vaan tapahtui aivan yksinkertaisesti hajamielisyydestä. Tämän varomattomuuden jälkeen ajettiin minua keskellä yötä takaa pitkin Rooman katuja, pistimen iskujen haavoittamana ja menehtymäisilläni astuin taloon, jonka ovi oli auki, kuulin sotamiesten askeleet takanani ja pakenin puutarhaan, vaivuin maahan muutaman askeleen päässä vallasnaisesta, joka käveli siellä.
— Kreivitär Vitteleschi, isäni ystävätär, sanoi Vanina.
— Mitä! Onko hän kertonut teille? huudahti Missirilli. — Olkoon miten tahansa, nainen, jonka nimi ei milloinkaan saa tulla tunnetuksi, pelasti henkeni. Kun sotilaat tulivat hänen luokseen ottaakseen minut kiinni, vei teidän isänne minut pois vaunuissaan. Olen kovin sairas, muutaman päivän on pistimen isku olkapäässäni estänyt minua hengittämästä. Minä kuolen lohduttomana, kun en enää saa nähdä teitä.
Vanina oli kuunnellut kärsimättömänä, ja poistui nopeasti. Missirilli ei hänen kauniissa silmissään nähnyt jälkeäkään säälistä, vaan ainoastaan loukattua ylpeyttä.