Yöllä tuli haavalääkäri, hän oli yksin. Missirilli oli epätoivoissaan, hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Vaninaa. Hän teki kysymyksiä haavalääkärille, joka iski hänen suontaan eikä vastannut. Sama äänettömyys seuraavina päivinä. Pietro ei irroittanut katsettaan parvekkeen ikkunasta, josta Vaninan oli ollut tapana kulkea, hän oli kovin onneton. Kerran hän oli puolenyön aikaan näkevinään jonkun parvekkeen pimeydessä: mahtoiko se olla Vanina?
Vanina painoi joka yö poskensa nuoren carbonaron ikkunan ruutuja vasten.
Jos puhuttelen häntä, ajatteli hän, olen hukassa. Ei, milloinkaan en saa häntä enää nähdä.
Tämän päätöksen tehtyään hän muisti vasten tahtoaan ystävyyden, jota hän oli tuntenut tuota nuorta miestä kohtaan pitäessään häntä tyhmyydessään naisena. Täytyisikö hänen siis unohtaa nuorukainen niin suloisen tuttavuuden jälkeen. Järkevimpinä hetkinään Vaninaa pelotti muutos, joka oli tapahtunut hänen ajatusmaailmassaan. Siitä lähtien kuin Missirilli oli ilmaissut nimensä, olivat kaikki ne asiat, joita hänen ennen oli ollut tapana mietiskellä, peittyneet kuin harsoon ja häämöttivät vain kaukaa.
Ei ollut vielä kulunut viikkoakaan, kun Vanina kalpeana ja vavisten astui haavalääkärin kera nuoren carbonaron huoneeseen. Hän tuli sanomaan, että tämän tuli koettaa saada ruhtinas lähettämään sijastaan palvelijan. Hän ei viipynyt kymmentä sekuntiakaan, mutta muutaman päivän kuluttua hän tuli toisen kerran haavalääkärin seurassa, säälistä. Eräänä iltana Vanina uskalsi tulla yksin, vaikka Missirilli oli parempi eikä hänellä enää ollut sitä tekosyytä, että pelkäsi hänen henkeään. Missirilli tunsi tavatonta onnea hänet nähdessään, mutta hän aikoi kätkeä rakkautensa, ennen kaikkea hän ei tahtonut poiketa miehelle kuuluvasta arvokkuudesta. Vanina, joka oli tullut hänen luokseen punastuneena ja peläten rakkauden tunnustuksia, joutui hämilleen tuosta ylhäisestä ja nöyrästä, mutta hiukan kylmästä ystävyydestä, jota Missirilli hänelle osoitti. Hän poistui ilman että häntä koetettiin pidättää.
Kun hän muutamia päiviä myöhemmin tuli toisen kerran, hän sai kuulla samat vakuutukset kunnioittavasta myötätunnosta ja ikuisesta kiitollisuudesta. Aikomattakaan hillitä nuoren carbonaron tunteenpurkauksia, Vanina kysyi itseltään, rakastiko hän yksin. Nuori tyttö, joka tähän saakka oli ollut niin ylpeä, tunsi nyt katkerasti mielettömyytensä suuruuden. Hän teeskenteli hilpeyttä ja vieläpä kylmyyttäkin, kävi harvemmin, mutta ei kyennyt lopettamaan käyntejään nuoren potilaan luona.
Missirilli paloi rakkaudesta, mutta alhaista syntyperäänsä ja velvollisuuttaan muistaen hän oli tehnyt lupauksen, ettei puhuisi rakkaudestaan, ennen kuin Vanina olisi kahdeksan päivää käymättä hänen luonaan. Nuori ruhtinatar taisteli sisukkaasti ylpeytensä kanssa.
No niin, hän mietti, vaikka käynkin hänen luonaan, tapahtuu se itseni, oman huvini vuoksi. Milloinkaan en tule hänelle tunnustamaan kiinnostusta jonka hän on minussa herättänyt.
Hän viipyi pitkät ajat Missirillin luona, joka puhui hänelle aivan kuin kaksikymmentä henkilöä olisi ollut läsnä. Eräänä iltana, kun hän pitkin päivää oli äkäillyt Missirilliä ja luvannut itselleen olla häntä kohtaan vielä tavallista kylmempi ja ankarampi, mies tunnusti hänelle rakkautensa. Kohta Vanina ei voinut häneltä enää mitään kieltää.
Joskin Vaninan mielettömyys oli suuri, on tunnustettava, että hän oli täysin onnellinen. Missirilli ei enää välittänyt siitä, mitä hän uskotteli olevansa velkaa miehenarvolleen, hän rakasti niin kuin yhdeksäntoistavuotiaana Italiassa rakastetaan. Häntä vaivasivat kaikki rakkauden intohimon epäilykset, vieläpä hän tunnusti tälle nuorelle ylpeälle ruhtinattarelle menettelytavan, jota oli käyttänyt voittaakseen hänen vastarakkautensa. Häntä kummastutti onnen ylenpalttisuus. Neljä kuukautta vieri nopeasti. Eräänä päivänä vapautti haavalääkäri sairaansa. Mitä minun nyt on tehtävä? ajatteli Missirilli. Jäädäkö piiloon Rooman kauneimman naisen luo? Ja ilkeät hirmuvaltiaat, jotka ovat kolmetoista kuukautta pitäneet minua tyrmässä sallimatta nähdä päivänvaloa, luulevat minut lannistaneensa! Italia, sinä olet totta tosiaan onneton, jos lapsesi hylkäävät sinut niin vähästä.