— Elämäni sielu, sinä saat minut unohtamaan kaikki, velvollisuutenikin. Mutta mitä jalompi sydämesi on, sitä paremmin sinun tulisi minua ymmärtää.
Vanina itki katkerasti, ja sovittiin, että Missirilli lähtisi Roomasta vasta kahden päivän päästä.
— Pietro, sanoi Vanina seuraavana päivänä, — te olette usein sanonut minulle, että joku tunnettu mies, joku roomalainen ruhtinas esimerkiksi, jolla olisi käytettävänään paljon rahaa, voisi tehdä vapauden asialle hyvin suuria palveluksia, jos Itävalta kerran joutuisi suureen sotaan kaukana meistä.
— Epäilemättä, sanoi Pietro kummastuneena.
— No niin, teillä on sydäntä, teiltä puuttuu vain korkea asema: tarjoan teille käteni ja kaksisataa livreä korkoja. Sitoudun hankkimaan isäni suostumuksen.
Pietro lankesi hänen jalkoihinsa, Vanina säteili ilosta.
— Rakastan teitä intohimoisesti, hän sanoi, — mutta olen vain isänmaan köyhä palvelija. Mitä onnettomampi Italia on, sitä enemmän minulla on syytä olla sille uskollinen. Don Hasdrubalin suostumuksen saadakseni minun pitäisi monen vuoden ajan näytellä kurjaa osaa. Vanina, minä hylkään tarjouksesi.
Missirilli muutti mieltään kohta sanottuaan tämän. Hänen rohkeutensa alkoi pettää.
— Onnettomuuteni on siinä, sanoi hän, — että Roomasta lähteminen on minulle suurin kärsimys. Oi jospa Italia olisi vapautettu barbaareista! Miten iloinen olisinkaan astuessani sinun kanssasi laivaan aloittaakseni Amerikassa uuden elämän.
Vanina pysyi kylmänä. Hänen kätensä hylkääminen oli loukannut hänen ylpeyttään. Mutta pian hän heittäytyi Missirillin syliin.