Santa Féhen he tavallisesti tulivat kaikenlaisia vanhoja teitä pitkin, mutta siellä he yhtyivät parikinkymmentä vankkuria käsittäviksi jonoiksi vanhojen ystäviemme Gerosimon ja Locon kehoituksesta. Sangen monella heistä oli sarviniekat vetäjät vankkureittensa edessä ja ne matelivat pari virstaa tunnissa helvetillisessä kuumuudessa, näkemättä viikkomääriin muuta kuin vuoriston huippuja, suolaerämaata, salvia»pensaita ja kalkkarokäärmeitä, mutta sangen harvoin vettä.
Niin, pojat, tehän tunnette seudun tuolla alempana. Chiricagua vuoriston ja Siirtolais-solan välillähän on teillekin härännylkijöille kolmen, neljän päivän ratsastus.
Kyllähän he enimmäkseen täyttivät mahansa ja lekkerinsä ennen lähtöään, toivoen sen riittävän sille välille, mutta varmasti he huomasivat matkan vielä kuivemmaksi kuin korkkijalka ja tavallisesti jo kauan ennenkuin he pääsivät lähteille, riippui heillä kieli jalan päässä suusta.
Huolimatta sisukkaasta halustaan päästä eteenpäin, eivät he näet tunteneet menettelytapoja. He olivat peräti tietämättömiä veden kuljetuksesta ja intiaaneista ja muusta sellaisesta. Ja ne pitkätukkaiset, pukinnahkaiset kelmit, joita he Santa Féstä saivat oppaikseen, eivät juuri olleet sen viisaampia.
Niillä mailla Texas Pete harjoitti murhatöitään.
Texas Pete oli vanttera porvari Lone Starista. Hän oli suunnilleen yhtä leveä kuin pitkäkin ja hänellä oli suuret viikset ja paksut kulmakarvat. Hänen sydämensä oli paha. Mahdotonta oli arvata missä Texas Pete milloinkin putkahti esiin. Hän oli oikea sala-ampuja, kieroselkä ja kalkkarokäärme. Luulenpa että Texas Pete otti kanssaihmiseltään hengen yhtä kepeästi kuin hän otti ryypyn. Ja ryyppääminen kävi häneltä tuiki vaivattomasti. Rauhaarakastavat kansalaiset yleensä puhuivat hänestä hiljaisella äänellä ja hoitivat omia asioitaan; rauhattomat kansalaiset hän kylvi marunapensaikkoihin kaupungin ulkopuolella.
Nyt sattui Texas Pete löytämään lähteensilmän aivan keskellä erämaata. Hän omisti itselleen lähteen heti, kaivoi sen hyvään kuntoon, varusti sen oikein puuarkulla ja rupesi odottamaan siirtolaisia. Hän kiskoi kaksi dollarin kolikkoa päätä kohti — oli se sitten ajaja tai vetäjä — eikä kukaan saanut suuntäyteistäkään maksamatta kovassa rahassa. Ajatelkaa, mitä summia hän haali kokoon siinä. Minulla oli usein tapana tehdä laskelmia hänen tuloistaan, luulenpa miltei pelkästään kadehtimisen ilosta. Tavallinen parinkymmenen vankkurin matkue saattoi tuottaa hänelle aina viiteenkymmeneen dollariin ja sitäpaitsi oli hänellä kaupan vettä väkevämpääkin neljään dollariin lasilta. Ja matkueita tuli siihen aikaan hieman taajempaan kuin vesisateita.
Meillä oli tapana silloin tällöin käydä katsomassa heidän saapumistaan. Huomatessaan pienen kangasteltan ja tuon lähteen hihkasivat he ilosta ja kiirehtivät kulkuaan. Mutta kun he näkivät taulun jossa seisoi: »Vettä, kaksi dollaria päätä kohti», muljottivat heidän silmänsä kuin kaksi raakaa osteria.
Silloin alkoi aina ryty. Peijakas, mikä meteli siinä nousi. Mutta huutamisesta ei ollut mitään apua. Texas Pete ei liikahtanutkaan, vaan istui ja poltteli piippuaan, äreä ryppy toisessa silmäkulmassa. Hän ei edes viitsinyt vastata, mutta hänellä oli winchesterinsä poikkiteloin polvillaan. Hänen mielestään ei tilanteessa ollut leikille sijaa.
»Paljonko vetenne maksaa ihmistä kohti», kysyy eräs siirtolainen.