»Sehän ei miellyttäisi teitä vähääkään», ehätti karjanomistaja varmuudella ja sitten hän kertoi seuraavan jutun.
Windy mainitsi taannoin gentlemanni Timin nimen ja se toi mieleeni ajan, jolloin ensi kerran näin samaisen miehen. Tim oli aivan oikein irlantilainen, mutta hän oli kasvatettu Englannissa ja lukuunottamatta hänen korostustaan, oli hän enemmän englantilainen kuin mitään muuta.
Eräs rahtilaiva toi hänet Tusconiin Santa Fésta ja paiskasi hänet torille, jossa kaupungin joutokansa kokoontui häntä joukolla töllistelemään.
Totisesti oli hän keltanokkamaisin otus, minkä ikänäni olen sillä seudulla nähnyt. Hänellä oli housut, leveät kuin pallot ja norfolkilainen takki yllään ja hänellä oli siinä ympärillään ainakin puolen tusinaa lapsellisia matka-arkkuja. Hän oli punaposkinen ja aivan suututtavan puhdas kasvoiltaan ja silmät paloivat kirkkaina kuin lapsen. Suurin osa läsnäolevista olikin sitä mieltä, että ne ilmaisivat lapsellisuutta, mutta minä näin heti, että se oli äärimmäistä itsetietoisuuden puutetta.
Näytti siltä kuin hän olisi lähtenyt oikein suurapajan ajoon, ja hän aikoi painautua hopealöytöjä tekemään sikäläisiin vuoriseutuihin. Luonnollisesti hänelle suositeltiin lukemattomia hyviä neuvoja ja arvatenkin hän olisi piankin tehnyt sitoumuksia, joita sitten olisi saanut katkerasti katua, ellen minä olisi tuntenut erikoisen voimakasta mielenkiintoa häntä kohtaan.
»Ystäväni», sanoin minä, vetäen hänet syrjään. »En tahdo olla utelias, mutta mitä teette kotona ollessanne?»
»Minä olen talon nuorin poika», vastasi hän. Olin itsekin silloin keltanokka, enkä tiennyt mitään esikoisuudesta ja siihen kuuluvista asioista.
»Se on sukuhistoriallisesti mieltäkiinnittävä juttu», sanoin minä, »mutta se ei anna vastausta kysymykseeni.»
Hän hymähti.
»No niin, enpä osannut arvata. Mutta vastauksesta se kyllä käy. En tee mitään.»