Me olimme molemmat nuoria ja suulaita. Me vaihdoimme mielipiteitä, tulimme veljiksi ja puhuimme salaisuuksiamme ja ennen puoltapäivää olimme sopineet metsästämisestä yhdessä. Minulle jäi retken varustaminen.
Tuloksena hommastamme oli, että kunnianarvoisa Timoteus Clare ja minä teimme kuukauden kestävän suurenmoisen eräretken, jolla ammuimme useampia komeita karhuja ja jolta palasimme Tusconiin parhaimpina ystävinä.
Tusconissa oleskeli Schiefflein ja hän kertoi suurista kultalöydöistä alempana, apachien maassa.
Ei auttanut mikään, meidän täytyi myös päästä koettamaan onneamme. Yhdyimme toiseen retkikuntaan — ryömimme kaivannoissa, ja vietimme peruskiven laskijaisia ja autoimme siten Tombstone-kaupungin perustamista. Emme tehneet mitään työtä, emme edes yrittäneetkään. Kumpainenkaan meistä ei tiennyt mitään kullankaivamisesta, mutta molemmat janosimme seikkailuja ja me iloitsimme kuin koulupojat leikkiessämme elämää ja kuolemaa chiricahua-intiaanein kanssa.
En todellakaan ole nähnyt kenenkään innostuvan villiin elämään niin sydämen pohjasta kuin kunnianarvoisa Timoteus Clare. Hän halusi koettaa kaikkea. Hän oli niitä miehiä, jotka tuskin ennättivät nähdä jotakin uutta, ennenkuin jo olivat yrittäneet sitä ja hänellä oli niin valtava varasto innostusta, että hän tavallisesti onnistui. Pallohousut menivät pian sen tien ja kuukauden kuluttua ei hänen entistä pukuaan kukaan olisi tuntenut. Hänellä oli tapana tutkia meitä tuntikaupalla, syventyen aivan yksityiskohtaisesti varusteisiimme, vähäpätöisimmästä kaikkein tärkeimpään saakka. Sitten hän teki kysymyksiä. Innossaan päästä sikäläisten kaltaiseksi kaikessa, ei hän vähääkään ujostellut myöntää tietämättömyyttään.
»Pojat, eikö teidän mielestänne sentään ole hullua käyttää noin korkeakorkoisia saappaita?» saattoi hän kysyä. »Minun mielestäni se näyttää hyödyttömälle turhamaisuudelle.»
»Siinä ei ole mitään turhamaisuutta, Tim», selitin minä. »Ensinnäkin estyy siten jalka irtautumasta jalustimesta ja toiseksi se tarttuu tukevasti maahan kun täytyy astua jalan.»
»Kautta Jupiterin, se on totta!» huudahti hän.
Sitten hän hankki itselleen saapasparin. Jonkin aikaa näytti hän tyytyvän vain omistamaan uutuutensa. Hän iloitsi kuusipiippuisestaan ja lassostaan vain kaunistuksena itselleen ja hevoselleen. Mutta se ei häntä kauankaan tyydyttänyt. Hänen piti oppia niitä myös käyttämään. Kun hänen esimerkiksi piti oppia pistoolilla ampumaan, syventyi hän siihen kokonaan. Hän räiskytteli päiväkaudet yhteen mittaan ja punoi yöllä uusia teorioja.
»Tuo heittomenetelmä ei oikein tepsi», saattoi hän valittaa. »Luulen, että venyttämällä peukaloa pitkin rumpua estyy tuo sivunykäys.»