Hän käytti aina tähtäämistä ja liipasimesta vetoa. Aikaa myöten tuli hänestä tarkka ja nopea ampuja.
Samoin oppi hän lasson heiton, lehmän kaadon ja muut metkut.
»Mitä hyötyä tuosta kaikesta on» oli minulla tapana sanoa hänelle.
»Jos aikoisit karjapaimeneksi, niin et kovempaa treenausta kaipaisi.»
»Minä pidän siitä», oli hänen ainainen vastauksensa.
Hänellä oli yksi ainoa todellinen vika, mikäli saattoi huomata. Hän pelasi mielellään. Hevospookkeri oli hänen lempipelinsä. En ole vielä koskaan nähnyt brittiläisen pelaavan hyvin pookkeria. Usein viekoittelin hänet pois pelipöydästä ja hän oli aina kiitollinen siitä, mutta pelinhimo pysyi hänessä voimakkaana yhä.
Palattuamme perustamasta Tombstonea olin minä tyhjä ja täytyi ruveta työhön.
»Minulla on yllin kyllin», sanoi Tim, »ja se on kaikki käytettävissäsi.»
»Tiedän sen, vanha veli», sanoin hänelle, »mutta en voi käyttää sinun rahojasi.»
Buch Johnson ryhtyi siihen aikaan onneaan koettamaan ja valmistautui viemään siitoskarjaa Soda Spring-laaksoon. Jokainen nauroi hänelle, he sanoivat sen olevan chiricahua-intiaanien pesäpaikan ja sehän oli totta. Mutta Buch oli käynyt siellä aikaisemmin karjahommissa ja hän luuli olevansa asiastaan perillä. Hän kokosi miehistön matkaa varten, osti hieman karjaa lisäksi Oregonista ja rakensi kotikarjatalonsa kolmen jalan paksuiseksi savitiililinnaksi, jossa oli ampuma-aukot. Minä yhdyin retkeen ja tavalla tai toisella sai kunnianarvoisa Timoteus luvan seurata mukana omana miehenään.
Matka oli pitkä. Saimme kärsiä janoa ja hellettä, karja pakoili ja intiaanitkin säikyttelivät meitä.