»Siunatkoon», sanoi Buch minulle, »kuinka merkillisen paljon vieraita hiehoja tunkeutuu meidän puolellemme.»
Mutta kun nuori karja tavallisesti helpommin eksyy joukostaan kuin vanha, joka jo on piiriinsä tottunut, ei asia herättänyt sen enempää huomiotamme. Hahnit ottivat omansa ja sillä oli asia järjestetty.
Mutta seuraavana kevännä me tapasimme yhä useampia unikekoja ja eräänä päivänä löysimme lehmän, joka oli kokonaan kykenemätön liikkumaan. Sellaistakin sattuu usein, mutta Buchilla, joka oli kanssani, oli jotakin mielessään. Vihdoin hän palasi takaisin, sitoi lehmän ja kaatoi sen.
»Katsohan tänne Jed, sanoi hän, mitäs tästä arvelet.»
»Näyttää siltä kuin joku olisi lassottanut sen takajalasta» sanoin minä.
»Mahdollisesti», virkkoi hän, »mutta kun se on noin halvattu, näyttää minusta kuin lehmää olisi pidetty jalkakytkyessä.»
Enempää ei asiasta puhuttu, kunnes tapasimme aivan sattumalta toisen samanlaisessa tilassa olevan lehmän. Kaadoimme senkin.
»No, mitäs nyt sanot?» kysyi Buch minulta.
»Jalassa näkyy olevan syvä haava, mutta olen nähnyt lehmien haavoittuvan pahemminkin tullessaan vuorilta alas.»
Ymmärrättehän mitä tuo merkitsi. Karjavarkaat ottavat näet kiinni lehmän ja panevat sen jalkakytkyeen tai vioittavat sitä muulla tavalla, niin ettei se pääse muitten mukana, vievät sitten vasikan pitkän matkan päähän ja merkitsevät sen omalla merkkiraudallaan. Jos siis löytäisimme jonkin vasikan, joka seuraisi toisella merkillä varustettua lehmää, niin olisi helppo arvata mitä oli tapahtunut.