KÄRÄJÄT.
Matkamme kaupunkiin lykkääntyi päivästä päivään, sillä milloin me emme olleet liian väsyneitä lähtemään liikkeelle, oli meillä niin paljon työtä, ettemme voineet ajatellakaan huvittelua. Vihdoin eräänä lauantai-iltana saapui luoksemme McNally-niminen naapuri, joka kertoi, että seuraavana päivänä pidettäisiin varsinainen kullankaivajakokous, johon meidän odotettiin ottavan osaa.
Lähdimme siis kaupunkiin. Katu oli mustanaan väkeä, joka kuljeksi edestakaisin silminnähtävästi ilman päämäärää. Kaikki suuremmat rakennukset olivat tulvillaan ihmisiä, joiden puheensorina kuului pitkän matkan päähän. Kadun toisessa päässä järjesteltiin paraikaa jotakin hevoskilpailua ja Don Gaspar ohjasi heti askeleensa sinne. Intiaaneja, mitä räikeimmissä ja hullunkurisimmissa vaatteissa, vilahteli tuolla täällä. Näimme myös pikku ryhmän lyhyenläntiä, mustasilmäisiä miehiä, »keskidii»-veijareita, kuten McNally ilmoitti. Tämä nimitys johtui heidän alinomaa toistamastaan kysymyksestä »qu’est ce qu’il dit?» (mitä hän sanoo?) ja meistä se tuntui hyvin sopivalta. Ranskalaisia oli näihin aikoihin Kaliforniassa runsaasti, samoin hollantilaisia, joita kutsuttiin »Dutch Charley»-nimityksellä. Enimmäkseen pysyttelivät he kuitenkin erillään amerikkalaisista.
Kaupungin molemmat pelihuoneustot ja kapakat tuntuivat ansaitsevan mainosti. Matalat huoneet olivat aivan täynnä tupakoivia, toisiaan töykkiviä kansalaisia. Päinvastoin kuin San Franciscossa pidettiin täällä hirmuista meteliä. Kaikki olivat ehtimiseen liikkeessä, sirotellen ympärilleen kultaa huolettomasti ja kärsimättömästi. Herrat pankinhoitajat pelipöytien ääressä olivat mustissa puvuissa ja yhteistä heille kaikille oli tavaton kalpeus. Tunkeuduimme tarjoilupöydän ääreen, tyhjensimme kukin lasimme ja lähdimme jälleen kadulle.
Siellä, missä katu päättyi, oli jo melkoinen väkijoukko koolla.
Mahtavan tammen alle oli nostettu jokunen tynnyri ja tavaralaatikko, ja
meidän saapuessamme paikalle kiipesi paraikaa ystävämme, nikkari John
Semple eräälle laatikolle.
— John on tämän paikkakunnan alcalde, selitti McNally. Toiset kullankaivajista istuutuivat mukavasti tantereelle, mutta taaempana olevat tyytyivät seisomaan. Semple koputti tynnyriä revolverinsa tukilla.
— Tämä on varsinainen kullankaivajakokous, julisti hän mutkattomasti. Monta asiaa on meillä käsiteltävänä, mutta tärkein niistä on mielestäni kysymys isosta kultamöhkäleestä. Kolme toverusta — en muista heidän nimiään — on kaivanut kultaa jossakin tuolla alhaalla. Yksi heistä äkkäsi aimo kultakimpaleen nostamassaan lapiollisessa, poimi sen pois ennenkuin ehti viskata sitä huuhdonta-astiaan ja väittää nyt, että möykky on hänen yksityistä omaisuuttaan. Hänen toverinsa taas penäävät, että se kuuluu kaikille yhteisesti. Mitä siitä sanotte?
Kaksi miestä nousi äkkiä alkaen puhua yhtaikaa.
— Istukaa! komensi Semple. Teillä ei ole asiaan mitään sanomista. Saatte kyllä tietää, mitä teidän on tehtävä. Ellen ole selostanut asiaanne oikein, voitte korjata kertomustani, mutta mitään muuta puhevaltaa teillä ei ole. Istukaa, sanon minä!
Miehet tottelivat yrmeän näköisinä.