— No, antaa kuulua, kehoitti Semple kärsimättömästi. Mitä kaikkea olenkaan saanut kuulla jok’ikisessä anniskelussa aina siitä lähtien kuin kultamöykky löydettiin!
Muuan ryysyniekka kompuroi pystyyn, puhjeten puhumaan miellyttävällä, sivistyneen miehen äänellä. — En voi ratkaista puheenaolevaa kysymystä, sanoi hän, mutta olen ollut lakimiehenä New Yorkissa, ja jos tuntemukseni yhtiösäännöksistä voi olla joksikin hyödyksi, annan auliisti apuani. Hän teki lyhyesti selkoa mainituista säännöksistä ja istuutui.
— Kiitämme teitä, sanoi Semple sydämellisesti, ja on pahuksen hauska kuulla, miten New Yorkissa menetellään. On vain yksi asia, joka estää meitä sovelluttamasta samoja säännöksiä täällä: kas, New Yorkissa ei kaiveta kultaa, mutta täällä sitä tekee joka sorkka. Onko jollakin parempia ehdotuksia?
— Olen työskennellyt Shirttail Barissa parin kuukauden ajan, virkkoi muuan kaino veikko nousematta paikaltaan, ja siellä noudatettiin tällaista tapaa: jos joku löysi kultamöhkäleen, joka painoi enemmän kuin puoli unssia, ja noukki sen pois ennenkuin oli viskannut lapiollisensa kehtoon, oli hän tuon möhkäleen omistaja. Mutta nyt taisikin olla kysymys pannusta, eikä kehdosta.
— Tuo sopii jo paremmin meille, Vieläkö on kellä mitään esiintuomista?
Kukaan ei vastannut.
— Onko teillä mitään shirttaiiilaista menettelytapaa vastaan? Voi, vieköön teidät perhana — istukaa! Teillä ei ole mitään sanomista.
Toinen asianosaisista kääntyi väkijoukon puoleen ja tiedusteli, eikö hänellä ollut oikeutta ajaa omaa asiaansa.
— Tämä ei ole teidän asianne, sanoi John Semple painokkaasti. Tässä on kysymys kultamöhkäleitä koskevasta lainsäädännöstämme. Teidän kirottu asianne ei ole kovin tärkeä ja te olette joka tapauksessa puolueellinen. Ja ellette istu, keskustelen kanssanne erittäin epämiellyttävällä tavalla! Ellei kenelläkään ole mitään sanomista, siirrymme toimittamaan äänestystä.
Äänestettiin ilman muuta Shirttailin menettelytavan puolesta.