— Kyliä mä sen käsitin, sanoi hän, mutta kun näin heidän kehnot varuksensa ja että tunkeilijoita oli vain kaksi, kun sitävastoin keskiidii-veikkoja oli kuusi, ajattelin, ettei leirin sopinut sekaantua koko asiaan. Minusta saattavat herrat keskidiit itse vapautua häiritsijöistään.
Asiasta kinasteltiin vähän aikaa, mutta lopulta John Semple sanoi ratkaisevasti:
— Jim saa antaa ranskalaisille kirjallisen valtuuden tämän asian hoitamiseen. Ja ellei teillä ole enää mitään sanomista, luulen, että voimme lopettaa tällä erää.
— Eikö mitään tutkimuksia? kysyi joku.
— Ei ainoatakaan. Leirissä on havaittavissa parantumista. Kokous on päättynyt?
Ja vahvistukseksi napautti nikkari revolverillaan tynnyrin kylkeä.
XIX luku.
SUNNUNTAI HANGMAN’S GULCHISSA.
Kello oli neljän korvissa. Joukko hajaantui hitaasti eri tahoille etsimään jotakin ajankuluketta. Tallustimme ympäri kaupunkia silmät avoinna ja korvat höröllään. Tuttavamme olivat vielä harvalukuiset, joten tunsimme olevamme hiukan yksinäisiä. Vähitellen alkoi kadulle Ilmestyä humalaisia miehiä. Kuitenkaan ei mitään sanottavaa epäjärjestystä sattunut, huudettiin vain ja kerskuttiin tavallista äänekkäämmin. Pari vanhaa ukonkäppyrää riiteli kovasti ruuanlaitosta. Kumpikin kerskui taidollaan, morkaten toista. Heitä ympäröi huvitettu kansajoukko.
— Omenapiiraita? kiljui ukoista pienempi. Sanoitko omenapiiraita? Sinä, ystäväiseni et tiedä omenapiirakoista mitään. Myönnän — hän laski kätensä toisen käsivarrelle — että ehkä osaat vatkata piirastaikinan ja paistaa piirakankin, ehkä, mutta osaatko kiepauttaa piirasta? Häh? Et tietenkään! Mutta kas, siinä olen minä mestari. Oikein eri tuntija! Kun minä hypitän piirasta, viskaan sen savupiipusta ulos, avaan nopeasti ikkunan ja näppäisen piirakan sievästi takaisin paistinpannulleni.