Vähän edempänä rehenteli katukäytävällä punakka, turpeanenäinen, vanha ihmisraunio, joka piti esitelmää frenologiasta. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin päivällä ja nauranut hänen vuolaalle sanatulvalleen. Nyt hän oli auttamattomasti juovuksissa. Taitamattomasti kompuroi hän samalle tavaralaatikolle, joka äsken oli ollut tuomarin istuimena, ja kutsui kuulijoita lähemmäksi. Epäröityään tovin tunkeutui hartiakas mies väkijoukon läpi ja istuutui laatikon syrjälle.
Selvänä ollessaan oli frenoloogi onnellisesti luovinut eteenpäin imartelun turvissa. Mutta nyt hän pöyhi kullankaivajan rehevää tukkaa pilkallisesti hymyillen. Kopeloituaan miehen päätä hetken, sanoi hän:
— Kummallista! Ystävät! Tämän henkilön päässä on muuan nystyrä erittäin hyvin kehittynyt, nystyrä, joka osoittaa hänellä olevan suuria taipumuksia näpistelyyn. Tällaisen nystyrän olen tavannut vain kerran aikaisemmin. Se oli erään kuuluisan varkaan ja pahantekijän päässä. Hyväntahtoisuuden nystyrä puuttuu tältä mieheltä tykkänään. Sillä kohdalla on melkein reikä. Totuudenrakkauden nystyrää ei hänellä ole koskaan ollutkaan, kun taas raukkamaisuuden nystyrä on kananmunan kokoinen. Tämä mies, ystäväni, on vaarallinen ihminen. Pitäkää häntä silmällä. Hän on valehtelija, varas ja pelkurimainen ämmälauri ja…
— Ja vielä mitä, sinä halju? karjui kullankaivaja vimmastuneena.
Hän tarttui frenoloogia niskavilloihin ja sinkautti hänet pää edellä isoon telttaan, lähtien itse kiireesti perästä. Teltasta kuului ankara romahdus, jota seurasi raivoisa kiljunta ja mellakka. Äkkiä lennähti vanha, täydellisesti selvinnyt frenoloogi kadulle. Hänen valkea tukkansa törrötti melkein pystyssä ja nenä kiilui punaisena. Suuttunut kullankaivaja ajoi häntä takaa kymmenkunnan häiriintyneen pelaajan yllyttämänä. Kaikki muut, paitsi molemmat asianosaiset, suorastaan ulvoivat naurusta. Kun kuitenkin vanha veijari oli ilmeisessä vaarassa, tartuin takaa-ajajaa käsivarresta ja pidättelin häntä hiukan. Hän sätki tovin, mutta kun olin häntä vahvempi, luopui hän pian vastarinnasta ja tyyntyi. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun ja minä hellitin otteeni. Frenoloogi oli kadonnut. Yank ja minä lähdimme poispäin. Johnny oli livistänyt, eikä häntä näkynyt missään. Samassa lähestyi McNally, joka kutsui meidät illalliselle.
— Ette kai aio lähteä vielä? Iltaisinhan täällä ilo nousee. Älkää olko levottomia Johnnyn vuoksi — kyllä hän itsestään huolehtii. Mennään nyt ryypylle.
Noudatimme hänen kutsuaan. Illastettuamme painuimne jälleen kadulle tupakoiden ja rupatellen. Eräässä kulmauksessa seisoi pitkänhuiskea mies, jolla oli uneksivat silmät. Hän soitti viulua ja oli koko sielullaan syventynyt soittoonsa. Yksinkertaisia, sydämeenkäypiä sävelmiä hän loihti esiin soittokoneestaan, ja miesjoukko hänen ympärillään kuunteli ääneti. Muuan kömpelö, roiston näköinen olento purskahti äkkiä itkuun, mutta hillitsi itsensä jälleen heti ja katsoi uhkaavasti ympärilleen. Soittaja lopetti ja kääntyi pois. Hänen yleisönsäkin lähti liikkeelle. Mies oli kuuluisa kuljeksiva soittoniekka John Kelly, jolta ei koskaan puuttunut ystäviä enempää kuin kultaakaan, vaikka hän ei milloinkaan näyttänyt niitä etsivän.
Kävimme peliluolissa, joita kaupungissa oli kaksi, ja joimme jotakin merkillistä sotkua, jota McNally kutsui »42 kaliberin whiskyksi». Löysimme Johnnynkin toisessa pelipaikassa. Hän oli punainen kuin kukko ja otteli vimmatusti faraopankkia vastaan. Yank kehoitti häntä lähtemään, mutta hän pudisti päätään, joten jatkoimme matkaamme ilman häntä. Eräässä valtavassa teltassa soitettiin viuluja ja hanureita. Astuimme sisään ja heti säntäsi luoksemme remuava miesjoukko, joka silmäili meitä edestä ja takaa, varsinkin takaa.
— Kaksi herraa ja nainen! hoilasi heistä muuan. Herrat tuolle puolen ja naiset tänne. Ja nyt valssiksi!
Syntyi hirveä hälinä. Miehet kumartelivat juhlallisesti toisilleen ja tarjosivat käsivartta tavalla, joka toi mieleen opetetun karhun. Tuokion seisoimme liikkumattomina, aivan pyörällä päästämme.