KULTAA HUUHDOTAAN.

Johnnyä ei kuulunut koko yönä, mutta seuraavana aamuna saapui hän kaivospaikalle unisena ja silmät sikkarassa. Hän sanoi viettäneensä yönsä erään toverin luona ja vastasi tiedusteluumme lyhyesti, että »oli ollut hiukan huono onni pelissä». Luullakseni oli hän hävinnyt koko omaisuutena, mutta sehän oli hänen oma asiansa. Jaoimme joka ilta kultahiekan viiteen yhtä suureen osaan, joista kaksi annettiin Don Gasparille ja Vasquezille. Loput jaettiin taas neljään osaan. Minä otin huostaani Talbotin osuuden.

Kullan punnitsemiseen tarvittiin vaaka. Tämä välttämätön koje saatiinkin lopulta ostetuksi viidentoista dollarin hinnasta. Vasquez punnitsi sitten kultahiekkansa illoin aamuin, nähtävästi salaisesti toivoen, että kulta yön kuluessa olisi lisääntynyt.

Siirtolaisten lukumäärä kasvoi kasvamistaan, aivan kuten muuan kauppamies oli ennustanut. Me kohtelimme tietysti tulokkaita ylenkatseella, sillä nuo raukat olivat hullumpia kuin konsanaan me olimme olleet. Yrittivätpä he kaivaa kultaa kuutamossakin!

Kaivuuvapauttamme rajoitettiin, koska seutu kansoittui nopeasti. Valtauksen suuruudeksi määrättiin kuusikymmentä neliöjalkaa. Työ oli pantava alulle kymmenen päivän kuluessa j.n.e. Jokainen meistä otti kaksi valtausta nimiinsä ja kaivannoilla työskenneltiin vuorotellen. Uusista säännöksistä koetettiin pitää lujasti kiinni.

Hangman’s Gulch ei ollut varsinaisen suuren siirtolaistien varressa, mutta näimme kuitenkin usein matkamiehiä, jotka pyrkivät Sacramentoon. Eräät heistä jäivät leiriimme, mutta useimmat jatkoivat rasittavaa taivalta lihavammille laitumille. Monasti olivat he kovin nääntyneitä, huonosti varustettuja ja väsyneitä, mutta hiukan levättyään he itsepintaisesti taas lähtivät liikkeelle. Eräänä päivänä saapui leiriin Bagsby-niminen metsästäjä, joka kertoi komean karavaanin olevan tulossa. Bagsby oli vanhoja Kalliovuorten miehiä, eikä koskaan laverrellut turhia, joten jätimme työmme yhtenä miehenä ja riensimme kukkulan rinnettä ylös niin nopeasti kuin taisimme.

Pian ilmestyikin näkyviin vahvojen härkien vetämä vankkurijono, jonka ajajat kaikki olivat voimakkaita, muhkeita miehiä. Noin sata yardia jonon edellä ratsasti nuori, kaunis, punaposkinen tyttö, jolla oli yllään sininen, valkoisella kirjailtu puku. Hänen ryhtinsä oli kuin kuninkaan tyttären ja me hurrasimme hänelle kuin hullut. Hän ei suonut meille silmäystäkään, mutta näimme hänen povensa kohoilevan kiivaasti ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.

Tyynnyimme lopulta, sillä työ ja matka työpaikalle muistuivat jälleen mieleen, ja niin palasimme jatkamaan ahertamistamme. Aikaisin illalla lopetimme uurastuksemme, ja ennen makuulle menoa rupateltiin vielä joku hetki hauskasti väitellen tai tarinoita kertoen.

Saapuipa sitten leiriimme kiinalaisjoukko, joka asettui taloiksi vähän alemmaksi joen rannalle. Me olimme hiukan ylpeitäkin heistä, sillä näihin aikoihin olivat vinot silmät, olkikaton näköiset hatut ja palmikkosaparot vielä ihmeellisiä harvinaisuuksia. Kiinalaiset olivat kärsivällisiä ja ahkeria työmiehiä, ja naapureille osoittivat he aina suurta vieraanvaraisuutta.

Muutaman viikon aikana saimme irti neljätoista, jopa seitsemäntoistakin unssia kultaa. Metallin arvo oli silloin noin neljätoista dollaria unssilta, ja me olimme täysin tyytyväisiä tulokseen. Suuresta malmisuonesta uneksittiin tietysti lakkaamatta. Kerran sain lapiolleni yli kolme unssia painavan kultamöhkäleen — se oli suurin, mitä näillä tienoin oli pitkiin aikoihin löydetty, ja herätti ansaittua huomiota. Möhkäle oli yksityistä omaisuuttani, koska en ollut heittänyt sitä kehtoon.