Muonavaramme alkoivat nyt tehdä loppua. Me emme halunneet hankkia uusia seudun kauppamieheltä, joka nylki asiakkaansa putipuhtaiksi, vaan päätimme Don Gasparin ehdotuksesta lähettää Vasquezin Sutter’s Fortiin ostamaan, mitä tarvitsimme. Hänelle annettiin mukaan kahdeksantoista unssia kultaa ruokavaroja varten. Lisäksi käytti Don Gaspar tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen kultahiekkaomaisuutensa McClellanille talletettavaksi.
Vasquezin ollessa matkalla teimme päätöksen, jota oli valmistettu jo monet ajat. Leirialueemme oli käynyt liian ahtaaksi. Jokainen tuumanala maata oli otettu käytäntöön ja kullankaivajien lukumäärä kasvoi yhä. Tuotanto väheni luonnollisesti, ja lopulta kutistui kokonaisen viikon saalis yhdeksääntoista unssiin. Todennäköisesti olimme jo tyhjentäneet valtauksemme.
Seurustelimme ahkerasti Sam Bagsbyn, metsästäjän, kanssa, ja hän sai meidät entistä levottomammiksi. Hän oli ammatiltaan turkispyytäjä ja, huolimatta viidestäkymmenestä ikävuodestaan, ryhdikäs kuin nuorukainen.
— Ei minusta ole kullankaivajaksi! selitti hän painokkaasti. Etsinhän minäkin noita hituja aikani, kunnes käteni paisuivat muodottomiksi ja selkäni ruskui, mutta siihenpä sitten heitin… Olen metsästäjä ja kas, se homma tyydyttää minua paljon paremmin.
Yank ja Sam polttelivat hartaasti piippujaan nuotion ääressä, tarinoiden seikkailuistaan. Johnny ja minä pysyimme innokkaina kuuntelijoina. Bagsby oli tullut länteen kapteeni Sutterin mukana ja tiesi paljon juttuja tuon urhoollisen miehen taisteluista intiaanien kanssa. Hän kertoi vuorista ja tasangoista ja riistasta ja sai meidät sydämestämme toivomaan, että olisimme saaneet olla mukana hänen retkillään.
Säännöllisesti lopetti Sam juttunsa kehoittamalla meitä lähtemään liikkeelle. Ylänköjen takana oli toisia jokia. Siellä voisimme olla rauhassa omissa hoteissamme. Hän oli varma, että vuorten tuolla puolen löytäisimme rikkaampia kulta-alueita, ja neuvoi meitä pyrkimään Porcupine-joen rannoille, »jos halusimme tehdä rahaa».
Keskustelimme asiasta muutamien naapuriemme kanssa, McNally, Buck Barry ja Missouri Jones tuntuivat innostuneilta. Puhuttiin puoleen ja toiseen, koetettiin ottaa kaikki asiat huomioon, ja päästiin lopulta niin pitkälle, että tiedustelimme Sam Bagsbylta, suostusiko hän lähtemään mukaan, jos todella siirtyisimme pois.
Mutta Sam Bagsby ojensi torjuen kätensä.
— En ole hullu, sanoi hän. Voin tonkia maata täälläkin, jos tahdon. En kuitenkaan pystyisi ansaitsemaan enempää kuin mitä elatukseeni tarvitsen. Minua ei haluta muuttua preeriakoiraksi.
Silloin McNally keksi keinon.