— Otin sen haltuuni!
— Mutta eikö kenelläkään muulla ole siihen oikeutta?
— Se kuuluu erääseen suureen meksikolaiseen ranchoon, vastasi Pine kärsimättömänä. Yritin kyllä selvitellä asiat oikein perinjuurin, mutta sitten tuli äijä, joka väitti omistavansa maan ja haluavansa sen myydä, ja häntä seurasi toinen äijä, joka ilmoitti olevansa omistaja ja ettei hän myy missään nimessä. Ja niin edespäin. Maanviljelyksestä he eivät tiedä hölynpölyä. Karjan laskevat laitumelle silloin kuin sattuu. Väsyin lopulta heidän kanssaan höynäämiseen, asetuin taloiksi tänne ja sillä hyvä. Jos olen jollekin velkaa, niin tottapa aikanaan velkoo. Enpä usko, että he itsekään oikein tietävät, kenen tämä alue on.
— Minä en ainakaan viitsisi panna kuntoon tilaa, josta minä hetkenä hyvänsä voisin saada lähdön, mutisin puolittain itsekseni.
— Tahtoisinpa nähdä sen onnettoman, joka yrittää häätää minut, puhisi ukko Pine.
Ylempänä vuoren rinteellä pantiin pystyyn sahalaitosta. Pinen pojat ahersivat teollisuuden kimpussa, milloin maanviljelykseltä saivat lomaa. Mitään koneistoa ei vielä ollut, mutta kaikki tarpeelliset vehkeet hankittaisiin tuonnempana, kunhan ensimmäinen sato oli saatu korjatuksi.
— Ei kiirettä mitään, selitti ukko Pine, sillä sahattua puutavaraa ei vielä kysytä erikoisesti.
— Sen kyllä uskon, irvisteli Johnny, ellette ryhdy kauppoihin hirvien ja preeriasusien kanssa.
Pine kääntyi naama totisena nuorukaiseen.
— Tämä on suurenmoinen maa, virkkoi hän, ja täällä tarvitaan kyllä puutavaraa.