Livistimme takaovesta likaiseen kujanteeseen, mistä vasta hetken kuluttua osasimme kadulle.
— Tätä sanon pelastumiseksi viime tingassa! huohotti laivuri, kuivaten hikistä otsaansa. Nyt mennään ryypylle. Tiedän mistä saa parhaimmat tuikut.
Hän ohjasi meidät siistiin anniskeluun, jonka erikoispiirteenä mainitsen lasipylväitten varaan rakennetun katon. Ihailtuamme hetken tätä merkillisyyttä astuimme sisään, laittauduimme mahonkisen tarjoilupöydän ääreen, ja saimme heti seuraamme viisi tai kuusi maantie-Lassia, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi. Tosin he eivät tupanneet aivan joukkoomme, mutta seisoivat kuitenkin odottavan näköisinä pöydän ääressä. He olivatkin laskeneet aivan oikein.
— Tulkaahan ryypylle nyt kaikki, kehoitti laivuri sydämellisesti.
Jokainen mainitsi lempijuomansa. Ryyppy katosi janoisiin kurkkuihin ja kulkurit katosivat myös lausumatta sanaakaan kiitoksiksi.
— Mikäs nyt on, Billy? kysyi laivuri silmäillen ympärilleen. Missä monilukuiset vieraanne ovat tänään?
Kaikki ovat »Verannalla», vastasi anniskelun omistaja, levitellen liinaa hienosti kiilloitetulle pöydälle. — Dorgan on hankkinut neitosen tarjoilemaan. Maksaa hirmuisen palkan. Ja kauppa käy kuin siimaa. Mutta kiirettä hän saa pitää, sillä viikon kuluttua on tyttö kyllä saanut tarpeekseen.
— Minkävuoksi? utelin minä.
— Menee naimisiin, luonnollisesti, vastasi isäntä lyhyesti.
— No, lasipylvääthän ovat jälellä, Billy! lohdutti laivuri. Mennäänpä kuitenkin katsomaan tyttölasta.