Se oli tiilistä tehty plazan kulmaan, ja suunniteltu kolmikerroksiseksi. Katselimme sitä asianmukaisella kunnioituksella, sillä emmehän olleet tottuneet juuri muuhun kuin hirsimajoihin ja telttoihin, ja saatoimme suunnilleen arvioida, minkälaisiin summiin muualta tuodut tiilet ja monilukuisten työläisten palkat nousivat. Työnjohtaja kertoi Talbotin lähteneen »Mission waylle» yhdessä Sam Branäanin ja eräiden muitten seurassa. He aikoivat ottaa selkoa joistakin maapalstoista ja palaisivat luultavasti hyvin myöhään.
Iltapäivän kulutimme Johnny ja minä harhailemalla pitkin kaupunkia. Yank oli laiskalla tuulella ja sijoittui mukavaan nojatuoliin eräässä pelihuoneustossa. Hänen säärensäkin oli vielä niin arka, ettei se sietänyt pitkiä vaelluksia.
Meillä oli suurenmoisen hauskaa. Jouduimme moneen pikku seikkailuun, mutta ne ovat eri juttuja. Kaupunki oli laajentunut huomattavasti. Useimmat rakennukset olivat silti vielä hyvin kömpelötekoisia tai hataria. Telttojakin näimme useita, ja toiset niistä olivat niin ahtaita, että niihin töin tuskin mahtui tavallisen mittainen vuode. Kuitenkin väittivät pikkutelttojen omistajat, että he eivät suostuisi vaihtamaan näitä suurempiin mistään hinnasta.
— Tuuli ei vie pieniä telttoja mukanaan, mutta isot lentävät välistä etäällekin, vakuuttivat he. Ruuanlaittohan sitäpaitsi tapahtuu ulkosalla joka tapauksessa.
— Mutta miten käy sateen sattuessa? utelin minä.
— Menemme Verannalle tai Arcadeen tai Dennison’s Exchange’iin siksi kunnes sade taukoo, naureskelivat he.
Ilta tuli, mutta Talbotia ei vieläkään kuulunut. Me vaelsimme huvittelupaikasta toiseen. Pelihuoneustoja oli entistä runsaammin, ja kaikki näyttivät kukoistavan. Tapasimme niissä, enemmistönä olevia kullankaivajia ja työläisiä lukuunottamatta, arvokkaan näköisiä miesryhmiä. Kaikilla tuntui olevan tärkeätä keskusteltavaa. Havaitsin myös että päinvastoin kuin kullankaivajaleireissä täällä vallitsi melkein täydellinen hiljaisuus. Vain metalli kilisi ja silloin tällöin kuului yksinäinen huudahdus tai rippeitä matalaäänisestä rupattelusta.
Johnny, joka ei koskaan voinut vastustaa pelipöydän viettelyksiä, oli piankin syöksynyt päistikkaa Monteen. Toistaiseksi olivat hänen panoksensa kuitenkin pienet. Väsyin tuokion kuluttua katselemiseen ja kun lisäksi olin tukehtua paksuun tupakansavuun, lähdin piankin tieheni. Kaupungin alavin osa oli kovin liejuinen ja sen vuoksi lähdin kävelemään harjun reunustaa pitkin. Kuu valaisi tietäni. Mäkien varjot riippuivat alas notkoihin ja etäämpänä lepäsi laakea maa hopeisessa hohteessa. Tuhannet iloiset sammakot kurnuttivat kuorossa pimennoissa, mutta eivät sittenkään kyenneet suuresti hiljaisuutta häiritsemään. Arcaden säihkyvien valojen ja kaupungin kuumeisen kohinan jälkeen tuntui tämä rauha melkein ylimaalliselta. Tiesin kuitenkin, etten saanut muitta mutkitta antautua sen lumoihin, vaan että minun oli totuttauduttava siihen vähitellen, sieluni rauhan vuoksi. Näin vaivuin vähitellen unelmiin. Viimeisten kuukausien kova työ, ainainen jännitys, ponnistelut ja kiire häipyivät vähitellen kokonaan tietoisuudestani. Laukesin, ja ensi kertaa moniin aikoihin tunkeutuivat vanhat muistot etualalle.
Enpä tiedä kauanko siinä kuljin ajatuksiini vaipuneena, mutta jossakin lienen sentään kääntynyt, koska yhtäkkiä havaitsin olevani melkein Sacramento-kadun päässä. Kuulin takaani nopeita askelia. Joku mies yritti mennä ohitseni, ja näin välähdyksen hänen kellonperistään. Melkein tahtomattani pysähdytin hänet.
— Voitteko sanoa paljonko kello on? kysyin.