Jatkoimme matkaa yhdessä. Talbot oli pujottanut kätensä kainalooni. Hän oli aivan entisensä näköinen, mutta oli hyljännyt kullankaivajapukunsa ja esiintyi nyt yksinkertaisessa verkavaatetuksessa, sinisessä flanellipaidassa, pienessä pehmeässä hatussa ja pitkävartisissa saappaissa. Minusta sopi tämä siisti ja käytännöllinen puku hänelle erinomaisesti. Kyseltyään hetken yhtä ja toista asioistamme alkoi hän ihastuneena ylistää San Franciscoa.
— Tämä on varmasti maailman merkillisin kaupunki! huudahti hän. Mutta kun hän katsahti kasvoihini, näki hän luultavasti hiukan epäilevän ilmeeni ja oikaisi: — Ainakin tämä muodostuu siksi! Ajattelehan vain, Frank, että täällä vuosi sitten oli tuskin tuhatta asukasta ja nyt on niitä neljäkymmentä tuhatta! Uusi »Commercial Wharf» on lähes puolen penikulman pituinen ja maksaa likipitäen sataviisikymmentätuhatta dollaria. Rahat hankittiin suunnilleen kymmenessä minuutissa. Aiomme rakentaa kaksi laituria lisää. Sam Brannan ja eräät toiset meistä suunnittelevat lankkukäytävien rakentamista kaikkialle. Ajattelehan, mikä suuri hyöty niistä olisi! Eikä maan hyväksikäyttömahdollisuuksilla ole mitään rajaa. Kunhan vain naputtelemme vähän pois noita kallioita tuolla pohjoisessa…
Hän keskeytti lauseensa kuullessaan minun naurahtavan.
— Miksette kuivaa tuota lahdenpoukamaakin? esitin. Ties paljonko hyötymaata saisitte merenpohjasta.
— No, niin pitkälle emme kai sentään pyri, jatkoi hän tyynemmin, mutta muutamia noista hiekkamaista kyllä tasoitamme ennen pitkää. Odotahan, niin saat nähdä! Jos tahdot ansaita rahaa, on sinun ostettava joku maapalanen aivan rannalta. Saattaisit jonakin aamuna herätessäsi huomata joutuneesi penikulman verran kauemmaksi sisämaahan.
Purskahdin uudelleen nauruun. Mutta aivan äsken — tätä kirjoittaessani elämme armon vuotta 1899 — ajoin raitiovaunulla saman paikan yli, jossa suuret laivat viisikymmentä vuotta takaperin olivat ankkurissa.
Löysimme lopulta Johnnyn ja Yankin, röykytimme toistemme selkiä aimo lailla, otimme hyvät naukut ja ilmaisimme kaikin tavoin iloamme. Pääsimme sitten muutamaan rauhalliseen nurkkaan, sytytimme sikarimme — vallan naurettavaa ylellisyyttä kullankaivajille näihin aikoihin — ja syvennyimme elämyksiimme viimeisten kuukausien aikana. Talbot oli melkein koko ajan hartaana kuuntelijana. Hänen silmänsä säihkyivät ja toisinaan keskeytti hän kertojan saadakseen meiltä muilta täydentäviä ja yksityiskohtaisia tietoja.
— Niinpä niin, huokasi hän lopetettuamme. Olettepa tosiaan kokeneet kummia, pojat, senjälkeen kuin erosimme. Mitä muistoja! Varmastikaan ette koskaan unohda työskentelyänne kultakentillä.
Hän vaikeni mietteliäänä toviksi, mutta jatkoi sitten:
— Arvaanpa, ettei maailma enää koskaan voi tarjota teille mitään samantapaista kuin elämyksenne Porcupinessa ja Hangman’s Gulchissa. Olisin totisesti mielelläni — ei, en sentään! Olenhan minäkin elänyt. No niin, siirtykäämme puhumaan liikekumppanuudestamme. Mikäli olen käsittänyt oikein, piti kaivuun Hangman’s Gulchissa tuottaa kaikkiaan viisituhatta dollaria. Tämän summan lähetti ainakin McClellan minulle.