— Niin se on!
— Kello on nyt, huomautti Johnny, tasan puoli yksitoista. Aion hankkia itselleni jotakin juotavaa. Ja ellette halua nähdä minua juovuksissa ja muutenkin huonossa kunnossa, niin on parasta, että lähdette mukaan ja otatte pikku tuikun kukin.
XXXIII luku.
RAHARUHTINAITA!
Tunsimme selvästi reipastuneemme, mutta tunsimme myös entistä selvemmin oman mitättömyytemme. Talbot oli yksin ja niinsanoakseni sormeaankaan liikauttamatta kerännyt valtavan omaisuuden, kun taas me monen seikkailun, vaikeuden ja raskaan työn jälkeen olimme palanneet takaisin melkeinpä pennittöminä. Ensimmäisiä toimenpiteitämme olikin selvittää Talbotille, että hän menetteli väärin itseään kohtaan tahtoessaan työntää meille suuria voitto-osuuksia. Hän myöntyi lopulta, vaikkakin vastahakoisesti, vähentämään osuutemme viideksi prosentiksi miestä kohti. Tällöin sovittiin, että minäkin saisin viisi prosenttia voitosta, vaikka minun olisi tullut saada puolet vähemmän aikaisemmin tehdyn sopimuksemme mukaan.
Kun tämä asia pitkän väittelyn jälkeen oli saatu ratkaistuksi, jäimme kaikessa rauhassa odottelemaan Ward Blockin valmistumista. Olimme päättäneet käyttää ensimmäisistä vuokrarahoista osan matkustaaksemme itään. Jälelle jääpä summa käytettäisiin, Talbotin henkilökohtaisia menoja lukuunottamatta, tarpeellisiin suorituksiin. Uuden rakennuksen piti valmistua avattavaksi tammikuun ensimmäisenä päivänä.
Odotellessamme vietimme kissan päiviä. Minulla oli käteistä senverran, ettei meidän suinkaan tarvinnut elää niukun naukun. Kun tulevaisuutemme nyt oli turvattu, eivät Yank ja Johnny enää pelänneet lainata. Joskus harvoin saatoimme auttaa Talbotiakin hiukan hänen moninaisissa puuhissaan, mutta enimmäkseen laiskottelimme aamusta iltaan. Eipä silti, ettei lepomme olisi ollut hyvin ansaittukin.
Kirjavan omaisuutemme tarkasteleminen oli lempiharrastuksiamme. Saatoimme kulkea pitkiä matkoja mäkien ja kallioitten yli etsimässä nurkkapaaluja tai muita merkkejä, jotka osoittivat, missä joku lukuisista maapalstoistamme sijaitsi. Näitä maapalstoja töllistelimme sitten tuntikausia hartaina kuin kirkossa, vaikka ne eivät millään tavalla eronneetkaan salviaa tai ruohoa kasvavasta ympäristöstä. Viikon kukittua olimme käyneet joka maapalasen, joka kuului »Meidän alueeseemme», ja lisäksi olimme visusti ottaneet selkoa kaikista niistä henkilöistä, joiden taholta mahdollisesti olisimme voineet odottaa joitakin — tietysti epäoikeutettuja — vaatimuksia. Johnny piti hauskaa omalla tavallaan. Toisinaan pyysi hän Yankia ja minua mukaansa johonkin ravintolaan. Päästyämme ravintolan ovelle kääntyi hän meitä kohti ja esitti pari kysymystä, jotka oli huolellisesti valmistellut etukäteen. Tarjosimme luullakseni suurenmoisen näyn — minä kömpelöine olemuksineni ja punakkoine kasvoineni totisen, laihan ja ruskeaksi parkkiintuneen Yankin vieressä, molempien kuunnellessa tarkkaavaisina ja juhlallisina kuin preeriakoirat.
— Paljonko on kaksituhatta kertaa tuhat ja siitä kahdeskymmenesosa? kysyi Johnny.
— Satatuhatta! vastasimme yhteen ääneen.