— Riittääkö se raharuhtinaalle? kysyi Johnny salaperäisen näköisenä.
— Riittää! huudahdimme yhtaikaa.
Kun suuri merkityksemme yhteiskunnassa näin oli tuotu esiin, marssimme sotilaallisessa järjestyksessä anniskeluun ja tilasimme ryypyt. Olimme laskeneet, että suunnilleen kaksi miljoonaa dollaria riitti vastaamaan yrityksiämme. Kun sovimme tästä luvusta, katsoimme olevamme hyvin kohtuullisia, sillä emme maininneet mitään arvonnoususta tulevaisuudessa. Lisättäköön myös, ettemme tällöin ottaneet menojakaan huomioon. Ei kukaan ymmärtänyt, mitä äsken kuvailemani salaperäinen näytelmä oikein tarkoitti, mutta sitä opittiin vähitellen odottamaan kun me ilmestyimme näkyviin, ja kaikkia se näkyi huvittavan. Tällä tavalla olimme vähitellen tehneet itsemme tunnetuiksi.
Kun meillä ei ollut mitään varsinaista työtä, otimme innokkaasti osaa »julkiseen» elämään paikkakunnalla. Jouduimme pian kosketuksiin kaupungin johtavien miesten kanssa. Talbot tunsi useimmat heistä hyvinkin läheisesti ja oli liikeasioissa monen heikäläisen kanssa. Muuan heistä, David Broderick, itseensäsulkeutunut, kookas mies, jolla oli verikoiran naama, oli näihin aikoihin uransa alussa. Muistan vielä hyvin, että hän enimmäkseen harrasti maa-alueitten ostoa ja valmisti metallipalloja ja kultarahaa.
Hänen etevä kilpailijansa, etelävaltioista kotoisin oleva tri Gwin kuului myös Talbotin tuttuihin samoinkuin Talbot H. Green, joka näinä aikoina oli seudun suosituimpia ja eniten arvossapidettyjä miehiä, ja olisi ehkä vieläkin, ellei eräänä päivänä olisi saatu tietää hänen aikaisemmin itävaltioissa tekemistään kolttosista. Vielä on minun mainittava Sam Brannan, joka aikaisemmin oli ollut muuan mormoonien »vanhimpia», ammattipeluri Jim Recket ja W.T. Coleman, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Vanha Vigilante, sekä kymmenet muut. Kaikki he olivat vahvoja, voimakkaita miehiä, ja heidän seurassaan kului aika perin hupaisasti. Heillä oli jokaisella omat mielipiteensä asioista, eivätkä he koskaan kainostelleet lausua ajatuksiaan julki. Heidän kanssaan seurustellessamme opimme tuntemaan tämän yhteiskunnan perinpohjin.
Me kuulimme puhuttavan niistä poliittisista vaikeuksista, jotka olivat seurauksena sotilaallisen ja väliaikaisen siviilihallinnon yhdistämisestä — kuulimme kerrottavan syyskuussa pidetystä Montereyn kokouksesta — rajariidoista — suuresta ja vielä ratkaisemattomasta kysymyksestä, olisiko Kaliforniasta muodostettava »orja- vaiko vapaavaltio» — epäilyistä ja toiveista. Vielä ei tiedetty hyväksyisikö Washingtonin kongressi Kalifornian itselleen säätämiä lakeja; ei edes tiedetty oliko kongressi ollenkaan ottanut esityksiä käsitelläkseenkään! Kalifornialla oli siis sangen pulmallinen kysymys ratkaistavana. Oli joko päätettävä jäädä sotilaskuvernöörin hallittaviksi tai mentävä eteenpäin ja antauduttava alttiiksi vaaralle, että väliaikaisen hallituksen toimenpiteitä ei jälkeenpäin hyväksyttäisikään. Viimemainittu vaihtoehto näytti miellyttävän ohjissa istuvia herroja enimmän. San José julistettiin pääkaupungiksi. Mutta kukaan ei halunnut olla mukana lakiasäätävässä kokouksessa. Ei ollut aikaa. Oli melkein mahdotonta saada kokoon tarpeellista jäsenmäärää. Seurauksena olikin, että ensimmäisen lakiasäätävän kokouksen jäsenet olivat kauttaaltaan Etelän halvasta ostettavia ammattipolitikkoja tai kelvottomia lurjuksia ilman mitään määrättyä kotipaikkaa. Tämä laitos piti sitten kokouksia ja sai nimen »Tuhansien naukkujen lakeja säätävä kokous». Kuulin monista sen tekemistä päätöksistä, ja ainakin minun mielestäni ne olivat kaikkea muuta kuin yleisten oikeuskäsitteiden mukaisia.
Kaupungin isät puhuivat kyllä muustakin kuin politiikasta. Kuulin heidän usein keskustelevan kauppamaailman asioista, konsignatio- ja huutokauppajärjestelmistä; kuulin huhuja pikapurjelaivoista; puhuttiin pörssikeinottelusta ja varomattomasta maahantuonnista, merivahingoista ja odottamatta saapuneista laivoista. Tutustuin perinpohjin kaikkiin niihin mutkallisiin ja arkaluontoisiin järjestelyihin, jotka juuri ovat liike-elämän suurimpana vaihteluna ja viehätyksenä. Kaikki nämä miehet olivat suuria hyvänuskojia ja he katsoivat tuottavasti tulevaisuuteen. He puhuivat laudoilla päällystetyistä katukäytävistä, vesijohtolaitoksesta, kouluista, kirkoista ja sairaaloista, katukiveyksestä, teitten korjaamisesta, mäkien tasoittamisesta, laivalaitureista, julkisista rakennuksista ja viemäreistä. Ja kaikesta puhuivat he niin vakavina ja luottamuksellisesti, että me »maallikot» jo pidimme näitä asioita aivan luonnollisina, valmiina tosiasioina. Usein poistuin mietteissäni jostakin tuollaisesta neuvottelusta, mutta päästyäni tuuliselle, hiekkaa tupruavalle, likaiselle ja säännöttömälle leiripaikalle, jota suurellisesti kutsuttiin kaupungiksi — telttarykelmään, jonka keskuudessa törrötti viisi-kuusi vaivaista tiilirakennusta — täytyi minun purskahtaa nauruun. Nauroin kunnes kyynelet kohosivat silmiini. Johtomiesten laskelmat ja suunnitelmat tuntuivat yhtäkkiä perin huvittavilta. Olin nuori, enkä ymmärtänyt ettei kaupunki tiilistä synny. Miehiä siinä tarvitaan, miehiä, uskallusta ja sitkeää tarmoa.
Olihan keskuudessamme muitakin miehiä kuin ne, jotka nyt olen tässä luetellut, miehiä, joilla oli aivan toisenlainen luonne ja toisenlainen maailmankatsomus. Useat heistä ovat myöhemmin näytelleet hyvinkin huomattavaa osaa Kalifornian valtion historiassa. Terry, James King of William, Stephen J. Field ja kenraali Richardson ovat niitä, joiden nimet vielä jaksan muistaa. Ylimalkaan he olivat suorasukaisia, reiluja miehiä, aina valmiita päästämään tai kuulemaan sukkeluuksia. Keskenään he olivat mitä parhaimmissa väleissä. Minusta on kuitenkin aina tuntunut, että he siitä huolimatta pitivät toisiaan valppaasti silmällä. En voi asiaa sen paremmin selittää, mutta tuosta tunteesta en koskaan vapautunut. Tuntui kuin aikoisivat he pysyä hyvänsuopaisina, hilpeinä, leikkisinä ja ystävällisinä juuri niinkauan kunnes jotakin tapahtuisi, joka muuttaisi heidän mielensä. He kuuluivat samaan joukkoon, metsästivät samaa saalista, mutta jos joku heistä läkähtyisi tielle, eivät muut pysähtyisi häntä hetkeksikään odottamaan, vaan jatkaisivat matkaansa edelleen luomatta katsettakaan taakseen. Inhimillisinä olentoina he eivät merkinneet toisilleen mitään. He pyrkivät kaikki samaan päämaaliin, he käyttivät kaikki melkein samoja keinoja, ja toisiaankin saattoivat he käyttää hyväkseen kummankin puolen hyödyksi. He viihtyivät kuitenkin hyvin toistensa seurassa, sillä kaikki he olivat huomattavia henkilöitä jotakuinkin kirjavassa yhteiskunnassa, ja niin ollen täytyi heidän monessa suhteessa olla luonteeltaan samanlaisia. Monet heistä vakuuttivat innokkaasti olevansa toistensa ystäviä, mutta tätä rohkenen minä epäillä, sillä harvoin näin kenenkään vapaaehtoisesti tai hyvityksettä auttavan toista, ja uhrautuvaisuus oli vieläkin harvinaisempaa heidän keskuudessaan. Jokainen hoiti omaa peliään.
Kaupungilla liikuskellessamme tutustuimme muidenkin yhteiskuntaluokkien jäseniin. Vuonna 1849 ei muuten juuri suuria eroja tehty ihmisten välillä. Toinen piti itseään yhtä hyvänä kuin toinenkin. Ammattipelurit olivat kaikinpuolin kunniallisia kansalaisia, jos vain pelasivat rehellisesti. Kauniitten, nautinnonhaluisten naisten parvi oli huomattavan suuri. Miestä, joka seurusteli heidän kanssaan, ei kukaan katsonut halveksivasti, eipä edes alentuvasti, sillä kaikki tunsivat toisensa. Olihan siellä lukuisia kunniallisia perheenäitejäkin, jotka miehineen lapsineen elivät hiljaista, tyyntä elämää hiekkamäkien kupeilla. Jos halusi heihin tutustua, oli käytävä heidän asunnoissaan. Me löysimme lukuisia ystäviä näiden perheitten keskuudessa. Useinpa vietinkin illan pari tällaisessa pikku kodissa nauttien suurenmoisesti mureista, kotitekoisista Uuden Englannin piirakoista, joita ystävällinen emäntä kiirehti lennättämään vieraan maisteltaviksi. Lapsia oli perheissä paljon, ja isäntäväki oli säännöllisesti mieleltään syvästi uskonnollista. Siksipä olikin kouluja ja kirkkoja laitettu lukuisia, ja niissä kävijöitä oli aina riittämiin. Kirkot saivat usein kuten koulutkin avustusta rikkailta rahamiehiltä, jotka eivät koskaan itse astuneet jalallaankaan niiden ovien sisäpuolelle. Tällaiset elämäntavat olivat yleisempiä kuin saattaisi luulla. Elämä kulki hiljaista latuaan siimeksessä, kaupungin huikaisevan valopiirin ulkopuolella.
Muitten muassa tapasimme myös saarnamiehen, jonka voimallista esitystä laiturilla olimme kuunnelleet San Franciscoon saapuessamme. Hän oli yhdessä parin muun metodistin kanssa ryhtynyt suunnittelemaan kirkon rakentamista. Omin käsin olivat he jo kaataneet tarpeelliset rakennuspuutkin pyhättöä varten. Saarnamies, hra Taylor, kertoi minulle, ettei heillä ollut yhtään rahaa, ja että suunnitelma siis oli toteutettava omin käsin alusta loppuun. Vieläpä näytti hän meille asuntonsakin, vaatimattoman hökkelin, joka ei suurestikaan eronnut muista. Se oii kuitenkin melkein kokonaan punaisten krassien ja muiden koreiden kukkien peitossa.