Mutta tuli alkoi levitä ennenkuin olimme ponnistelleet kymmentä minuuttiakaan. Tuuli yltyi yltymistään ja palavia lastuja lenteli nuolten tavoin ilmassa. Liekkejä laskeutui siellä täällä alemma etsien uusia uhreja ja taas rientäen riemuitsevasti eteenpäin. Rakennukset, jotka vielä äsken olivat pimeitä ja kylmillään, joutuivat hämmästyttävän nopeasti palavien piiriin. Vähäinen suojelemisyrityksemme oli muutamassa hetkessä tulen hyökkäyksen alaisena ja repimämme majat paloivat iloisesti räiskähdellen. Masentuneina vetäydyimme takaisin, ryhtyen laittamaan uutta puolustuslinjaa. Olimme tukehtua savuun, ja takaa-ajavat liekit hyökkäsivät salakavalasti meitä kohti milloin mistäkin piilopaikasta. Kaikki ponnistelumme tuntuivat turhilta, mutta itsepintaisesti yritettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta olimme iloisia päästössämme hiukan syrjään, jotta saatoimme edes vetää hieman henkeä keuhkoihimme.
Mutta ennenpitkää joukko suunniltaan joutuneita liikemiehiä ajoi meidät takaisin liekkien keskelle.
— Pelastakaa kauppatavarat! huusivat he täyttä kurkkua.
Raadoimme kuin orjat. Kannoimme kaikenlaista kamaa ja huonekaluja pois pimeistä varastosuojista taivasalle. Ensin haparoin hämärässä melkein kuin sokea ja otin myötäni umpimähkään mitä vain käsiini sattui. Tein työtä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin olin tehnyt, enkä koko aikana aavistanut, kenen omaisuutta pelastin. Vähitellen alkoi punertava sarastus kuitenkin valaista ympäristöä hiukan ja saatoin heikosti erottaa alueellani olevien esineitten ääriviivat. Valo muuttui pian yhä hehkuvammaksi, aivan kuin metalli kuumentuessaan. Liekit työntyivät seinien läpi vastustamattomasti ja minun oli jätettävä paikkani viholliselle.
Aika oli vallan pysähtynyt. Maailma oli ventovieras paikka täynnä syviä pettäviä varjoja ja hehkuvaa, valaisevaa tulenpaistetta. Kaiken peitti savu-usva, josta silloin tällöin tuprahti kirkuva ihmislauma liikkeelle. Toisinaan jouduin merkillisiin taukotiloihin, jolloin tuntui hetken aivan tyveneltä. Niinä tuokioina lepäsin. Kohtasin myös kerran pari jonkun oudon olennon, jonka kanssa vaihdoin muutaman huudahduksen.
— Koko kaupunki taitaa tuhoutua!
— Siltä näyttää.
— Kuulin äsken, että joku katto oli sortunut, surmaten kaksikymmentä ihmistä.
— Luultavasti liioittelua!
— Niinpä vainkin. Mitenkäpäs sitä nyt sortuvan katon alle…? Jos katto putoo, on mentävä ulos.