— Ottivat, ruojat, joka ainoan rippeen tavaroistani ja livistivät! huusi hän. Periköön heidät piru, herra! Ammun jokaikisen murjaanin tässä kylässä, ellen saa omaisuuttani takaisin!
— Meidän tavaramme vietiin myös, sanoin minä.
— Pysykää rauhallisina vain, neuvoi Talbot. En tunne oikein täkäläisiä tapoja, mutta otaksun, etteivät nuo miehet pääse kovinkaan pitkälle näin rämeisellä seudulla, jos he ollenkaan aikovatkaan varastaa tavaramme — luulen näet, ettei se ole heidän tarkoituksensa. Minusta muistuttaa heidän menettelynsä melkoisesti meikäläisten hotellipalvelijain kohteliaisuutta. Tännepäin, compadre!
Hän puhui muutaman sanan veneenomistajan kanssa.
— Selvä on, sanoi hän sitten meihin kääntyen. Lähdetään!
Lähdimme liikkeelle pitkin puolikuun muotoista rantakaistaletta. Tarkastelimme veneitä, jotka venyivät hietikolla pitkässä rivissä. Ne olivat perin merkillisiä aluksia, ontoista puunrungoista tehtyjä. Perässä näkyi vähäinen kansi, jommoinen oli keulassakin, ja keskituhdon yllä oli matala palmunlehväkatos. Kun olimme tutkineet koko rivin, olivat tavaramme jo ehtineet ilmestyä takaisin ja soutumiehemme nosti ne veneeseensä.
Tyynnytettyämme levottomia mieliämme palasimme maihinnousupaikalle nähdäksemme, mitä siellä tapahtui. Toinen veneellinen oli jo saapunut laivasta ja melu jatkui vielä hirveämpänä kuin äsken. Kiroilevassa ja kiljuvassa ihmisjoukossa äkkäsimme Yankin, joka järkkymättömän levollisena nojasi luodikkoonsa. Tunkeuduimme lähemmäksi.
— Joko teillä on vene? hihkaisi Talbot
— Minulla ei vielä ole mitään muuta kuin melkein särkynyt rumpukalvo, vastasi Yank.
— Lähtekää sitten mukaamme! Missä ovat tavaranne?