Yank ja niinä olimme poissa leikistä, tai ainakin luulimme olevamme, sillä emmehän tainneet ollenkaan espanjaa. Johnnyä ei kielentaitamattomuus kuitenkaan häirinnyt vähimmässäkään määrässä. Viidessä minuutissa oli hän unohtanut koko muun maailman, yrittäessään kiinnittää neitosen huomiota vilkkaasti ja merkillisesti elehtimällä ja änkyttämällä joitakin oppimiaan sanoja. Tyttö eläytyi pian tähän huvinäytelmään. Talbot puolestaan oli totinen ja erinomaisen kohtelias. Kun ateria oli päättynyt, nousivat naiset äkkiä pöydästä, kumarsivat ja poistuivat muitta mutkitta. Johnny katsahti meihin häkeltyneenä, punoittavana ja kokolailla tyytymättömänä. Alcalde ei ollut millänsäkään. Yank, Talbot ja minä nautimme suuresti tilanteesta.
— Tapaatte hänet kyllä myöhemmin, lohdutti Talbot hiukan pilkallisena.
Johnny nieli vaiteliaana kahvinsa.
Aterian päätyttyä menimme ulos. Talon edustalla olevan aukion kummallekin puolelle oli sytytetty iloinen roihu. Neljä kitaraniekkaa istui kuistin kylkeen kyhätyllä lavitsalla ja alapuolella käyskenteli kolme- neljäkymmentä ihmistä. Tavallisia alkuasukkaita kaikki tyynni. Isäntämme perhe ja muuan toinen, johon kuului mies, vaimo ja kolme lasta, muodostivat kaikesta päättäen paikkakunnan ylimystön. Paremmiston edustajat kapusivat luoksemme kuistille. Vanhimmat perheenjäsenet olivat aivan isäntäväkemme näköisiä — vain herrojen parrat olivat hiukan eri tavalla leikatut ja rouvien painossa oli jonkun kilon ero. Nuoremmista kiinnitti ensiksi huomiotamme pitkä, solakka, valkopukuinen neito. Hänen takanaan asteli parinkymmenen ikäinen nuorukainen, perin koreasti puettu ollakseen miehiseen sukupuoleen kuuluva. Hänellä oli pehmeä, valkoinen paita ja lyhyt sininen takki, joka oli koristepunoksin kirjailtu. Uumalla oli punatupsuinen, leveä vyö, ja housut oli halkaistu alhaalta polviin saakka. Pieniä hopeanappeja oli siroteltu kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Uljaan näköinen nuori herra muuten, vähäisine viiksineen ja punaisine huulineen, joiden välistä hampaat välähtelivät.
Kuitenkin oli hän sitä lajia, jota en voi sietää ollenkaan. Kyläläisistä olivat useimmat pukeutuneet valkoisiin. Kaikilla naisilla oli rebosa, ja paksulti ihojauhetta kasvoissa. Taustalla näkyi muutama amerikkalainen.
Soittoniekat virittivät marssinkaltaisen sävelmän ja tanssinhaluiset järjestyivät pareiksi. Siitä kuontui sitten jokin lansieerikatrillin tapainen meno; tanssivat liikkuivat arvokkaasti ja juhlallisesti ja äärettömän hitaasti. Minusta tuossa ei ollut paljon mitään näkemistä. Istuimme jäykässä rivissä, osoittaen kohteliaisuuttamme seuraamalla tanssivien pyörimistä. Se oli jotakuinkin yhtä hauskaa kuin sairaalassa käynti. En tiedä mikä sitten vihdoinkin sai heidät lopettamaan esityksensä, mutta arvatenkin puutuivat soittajien sormet, tai ehkäpä tekivät esiintyjäin jalat tenän.
Tovin kuluttua alkoi soitto jälleen. Sävel oli suunnilleen yhtä juhlava kuin edellinenkin. Hieno, nuori vienous nousi nyt paikalta ja kumarsi syvään isäntämme tyttärelle, ohjaten hänet sitten aukiolle.
— No, Johnny, näyttäkääpäs nyt, että olette urheilija, sanoi Talbot, kohottautuen istuimeltaan, Lähtekäähän tanssittamaan vierasta.
— Ei taida kävellä, mutisi Johnny synkästi, seuraten Mercedestä katseillaan.
— Naisenne kyllä opastaa teitä. Tulkaa!