Kävimme joka ravintolassa, mutta havaitsimme niiden olevan toinen toistaan huonompia. Söimme vain kerran päivässä — aito espanjalaisen aterian. Siihen kuului monia vahvasti maustettuja ruokalajeja, jotka tavallisesti oli upotettu lihakastikkeeseen ja sisälsivät juustoa, lihapaloja, ohrajauhoja ja sensemmoista. Jokainen näistä ruokalajeista oli jo yksikseenkin aimo koetus tavalliselle ruuansulatuselimistölle, ja »aito espanjalaiseen päivälliseen» kuului näitä lajeja kymmenittäin. Tavallisesti seurasikin tuota ateriaa hirvittävä pahoinvointi.
Erään saksalaisen omistamassa ruokalassa kohdeltiin meitä niin hävyttömästi, että Yank vannoi kostavansa isännälle. Hän ei suostunut ilmaisemaan, millä tavalla hän kostaisi, sanoipa vain syövänsä samassa paikassa seuraavanakin päivänä. Hän kutsui mukaansa viisi tai kuusi vierastakin, joihin olimme ehtineet tutustua. Me teimme kuten hän pyysi, söimme kiirehtimättä päivällisemme ja tunsimme olomme kaikin puolin mukavaksi.
Kun nyt nousemme pöydästä, sanoi Yank, menette kaikin ulos pääovesta ja jatkatte suorinta tietä Fonda-baarille. Siellä odotatte minua. Alkakaahan laputtaa ja tehkää kuten sanoin.
Tottelimme. Viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia myöhemmin astui
Yank luoksemme.
— Toivottavasti saamme nyt selityksen, sanoi Johnny. Olemme sangen kiitolliset päivälliskutsusta, mutta haluamme tietää, mitä sen takana piilee.
— Hyvä, nauraa kihersi Yank. Juttelin pötyä saksalaiselle noin viiden minuutin ajan lähtönne jälkeen ja sitten ojensin hänelle dollarini. »Mitä se on?» kysyi hän. »Se on dollari», vastasin, »maksuksi päivällisestä.» »Niin, teidän päivällisestänne, mutta entäs vieraittenne?» sanoi hän. »Se ei liikuta minua», vastasin. »Huolehtikoot itse maksuistaan.» Hetkistä myöhemmin lähdin. Hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja minä väsyin hänen kaitsemiseensa.
Kaupungin muurien ulkopuolella oli laaja telttaleiri, jossa varattomimmat tai säästäväisimmät kullankaivajat asuivat. Siellä oli myöskin iso sairassuoja. Sairaustapaukset johtuivat suurimmaksi osaksi matkan aiheuttamista vaivoista, epäterveellisestä ilmanalasta, järjettömästä hedelmien syönnistä, juopottelusta ja terveydenhoidon puutteesta. Olen aivan varma siitä, että vain kaupungin asema — se oli tuulisella kannaksella — pelasti meidät ruttotartunnasta. Jokaisella amerikkalaisella oli mukanaan patenttilääkkeitä, samantapaisia kuin ne, joita heillä on tapana tunnollisesti nieleksiä visseinä vuodenaikoina. Luulenpa näiden puoskarisekoitusten vaatineen aikojen kuluessa monta uhria.
Aamupäivisin kävimme säännöllisesti satamassa haastattelemassa höyrylaivatoimiston virkailijoita. Suunnilleen kolmesataa meistä oli ostanut kauttakulkulipun New Yorkissa ja meille ilmoitettiin, että vain viisikymmentäkaksi matkustajaa voitiin sijoittaa ensinnä lähtevään laivaan entisten matkustajien lisäksi. Kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan saisi siis jäädä odottamaan seuraavaa kulkuvuoroa. Tietenkin päätti jokainen, että ainakin hän lähtisi noiden viidenkymmenenkahden mukana — viivytys tällaisella seudulla tällaisena aikana ei voinut tulla kysymykseenkään. Laivakonttorin virkamiehillä oli vaikeat päivät. Jokainen kyselijä halusi tietoa siitä, milloin laiva saapuisi, ja sitähän oli aivan mahdoton sanoa. Lisäksi tilasi jokainen kojupaikan, ilmoittaen kymmenittäin syitä, miksi juuri hän oli oikeutettu sellaisen saamaan. Konttori oli suorastaan kauhistava paikka. Siellä metelöitiin ja noiduttiin ja riideltiin riitelemästä päästyäkin, enkä vielä tänä päivänä käsitä, että siellä ei tosiaankaan tapettu ketään.
Kun olimme kiduttaneet virkailijoita rupeaman, oli meillä aikaa laiskotella. Saatoimme maleksia kaduilla, kävellä rannassa tai vetelehtiä anniskeluissa ja peliluolissa, miten vain itseämme halutti. Kaikki oli mielenkiintoista, vaikkakin katuelämä ja pelihuoneustot kukoistivat vasta iltapuolella päivää.
Kello neljän maissa tai vähän myöhemmin, kun virallinen siesta, lepoaika, oli ohi, vilkastui pääkadun liikenne huomattavasti. Alkuasukkailla oli valkoiset puvut ja suuret, pehmeät olkihatut ja he liikkuivat hyvin sulavasti. He kuuluivat rauhalliseen, velttoon rotuun, ja olivat aina valmiit astumaan käytävältä ojaan, antaakseen muihin kansallisuuksiin kuuluville vastaantulijoille tilaa. Muistan, että naisilla oli runsas, musta tukka, johon he olivat pistäneet sikareja. Kadut olivat hyvin kapeat. Kun ajoneuvoja tuli vastaan, oli meidän kaikkien väistyttävä syrjään, samoin vankijonoja kohdatessamme. Vangit oli tavallisesti kytketty toisiinsa rautavitjoilla. Näitä poloisia näimme Panamassa vaikka minkä verran.