Meitä huvitti suuresti maleksia vanhan kaupungin kaikissa merkillisissä paikoissa. Katedraalien pimeät käytävät, pihattojen rakoilleet kivet ja puutarhojen salaperäiset kätköt viekoittelivat meitä, ja me pääsimme usein sangen läheltä seuraamaan alkuasukkaitten elintapoja. Yleensä katseltiin meitä aluksi epäluuloisesti joka paikassa. Kullanetsijäin joukossa oli kosolti lurjuksia — ihmisiä, joiden ei täällä tarvinnut hillitä raakoja vaistojaan tai häjyjä himojaan. He huomasivat, että alkuasukkaan saattoi tyrkätä käytävältä ojaan ja he tyrkkäsivät hänet ojaan. Kerran näin tuollaisen raakimusjoukon sytyttävän savukkeensa alttarikynttilöistä. Mutta Talbotin espanjankielentaito ja oma käytöksemme avasivat meille pian ovet joka paikkaan.
Löytöretkellä ollessamme keksimme eräänä päivänä sangen miellyttävän paikan. Olimme kaupungilla harhaillessamme lopulta saapuneet pitkälle muurille, jossa tuntui olevan vain yksi, vähäinen portti. Sen vieressä riippui soittokellon nuora, johon emme siekailleet tarttua. Portti avautui melkein heti ja me astuimme muurin sisäpuolelle.
Olimme avaralla, sileitten kivilaattojen peittämällä aukiolla. Kivet olivat märkiä, aivan kuin olisi äsken satanut. Lukuisia katottomia ruohokojuja oli pystytetty eri puolille aukiota. Keskellä kohosi kaivo, läpimitaltaan ehkä kymmenen tai kaksitoista jalkaa, ja sen yläpuolella kallisteli vedennostolaite. Ei ainuttakaan elävää olentoa ollut näkyvissä. Portti oli kaiketi avattu vetonuoralla.
Luikkasimme iloisesti, ja tovin kuluttua kompasteli jostakin kojujen takaa sisukas vanha eukko meitä kohti. Hän virkkoi jonkun sanan sangen kärsimättömällä äänellä. Talbot teki lyhyen kysymyksen, johon nainen vastasi vielä lyhyemmin, minkäjälkeen hän heti köpitti tiehensä.
— Mitä hän sanoi? kysyi meistä joku uteliaana.
— Hän kysyi, vastasi Talbot, miksemme ilman muuta ota haltuumme jotakin noista, vaivaamatta häntä. Luulen hänen tarkoittaneen noita kanakoppeja, vaikka en totisesti tiedä, mihin ne ovat omiaan.
Tarkastelimme niitä lähemmin. Kukin niistä oli jaettu kahteen komeroon, joihin kumpaankin mies nipin napin saattoi mahtua. Toisessa komerossa oli kolmijalkainen tuoli, toisessa pari punaista, muhkeata savimaljaa. Niiden viereen oli asetettu kookospähkinän kuoresta kyhätty vesikauha.
— Kylpylaitos! huusi Johnny ihastuneena.
Maljoissa oleva vesi tuntui kylmältä. Otimme kukin haltuumme komeron ja kaasimme jäätävän veden ylitsemme suurella nautinnolla luonnollisesti. Kaikki muut paitsi Yank. Hän katseli edesottamustamme hiukan pilkallisen näköisenä. Ja sitten meni hän matkoihinsa pitkine pyssyineen.
Hei! hoilasi Johnny lopulta. Missä ovat pyyhkeet? Siihen kysymykseen emme löytäneet mitään vastausta. Pyyhkeitä ei ollut näkyvissä. Ja akka kieltäytyi kuulemasta kutsuamme. Kun olimme lähtövalmiit, ilmestyi hän kuitenkin paikalle, kantaen maksuna meiltä kolmelta yhteisesti amerikkalaisen hopeakolikon. Ainoa halpa huvi, mikä meillä oli Panamassa. Tässä kylpylaitoksessa kävimme sitten joka päivä lepohetken jälkeen, pyyhkeet mukanamme. Yank vain kieltäytyi itsepäisesti suomasta itselleen tätä nautintoa.